LOPPULAULUT

Juhannuksena tehtiin Hilin kans tilinpäätös. Laskettiinhan me muutaman kerran, ennen kuin saatiin kaikki tilit täsmäämään. Tässäpä faktaa matkan kuluista...

LENNOT: 2055,00€ (685,00€/hlö)

VUOKRA-AUTO: 898,55€ + korotus 125,40€ =1023,95 (341,32/hlö)

KV-AJOKORTIT: 64,00€ (21,33€/hlö)

HOTELLIT: 3508,24€ (1169,41€/hlö), eli 38,98€/yö/hlö

POLTTOAINEET: 977,24€ (325,75€/hlö), eli 0,099€/km

PARKKIMAKSUT: 28,52€ (9,51€/hlö)

ESTA:t JA eTa:t: 52,29€ (17,43€/hlö)

YHTEENSÄ: 7709,24€ (2569,75€/hlö)

Lisäksi käyttö- ja ruokarahat, joita oli jokaisella 1000CAD (714,00€) ja 400USD (377,00€)
Visaa vingutettiin varsin maltillisesti ja muutama dollari tuotiin matkavaluuttaa vielä kotiinkin.
Polttoaineet maksettiin käyttörahoista, joten matkan hinnaksi tuli 3335,00€/hlö

Muutamia huomioita matkan varrelta...

Ajankohta oli taas ihan loistava! Nähtiin samalla reissulla talvi, kevät ja kesä. Tästähän seuraa tietenkin se, että joutuu vielä käymään sen Alaskan syksyn kahtomassa. Luonto ihan vilisi elämää ja me saatiin siitä osamme. Eläimiä bongailtiin tähän tahtiin...

Hirvi 35
Ruskeakarhu 3
Mustakarhu 51
Harmaakarhu 1-2 (uskon, että kyseessä oli sama karhu, vaikkakin se nähtiin neljä eri kertaa)
Biisoni 104
Villihevonen 31
Piikkisika 13
Kojootti 1
Pesukarhu 1
Mustakettu 1
Punakettu 1
Kanadanilves 1

Lisäksi kanadanhirviä, caribuja, valkohäntäpeuroja, mustahäntäpeuroja, kauriita, paksusarvilampaita, ohutsarvilampaita ja muita pässejä, jotka on vielä tarkemmin määrittämättä. Murmeleita ja mustahäntäpreeriakoiria. Yksi riekko, sekä lukematon määrä kotkia ja kalasääskiä. Hyttysiä ei vielä ollut riesaksi. Ei ainakaan tienvarrella meitä kuvaajia häirinneet.

Lennot onnistui hienosti! Vieläkin hehkutan Deltaa lentoyhtiönä, eikä minulla Amsterdamin Schipholistakaan jäänyt mitään valittamista. Tiedettiin, että palatessa vaihtoaika on nafti ja osattiin siihen varautua.

Autovuokraamosta minulla onkin sitten vähän toisenlainen maku. Huomasin nimittäin kotiin palattuani, että Thrifty veti 900€ liiveihinsä. Eivät siis tunnusta saaneensa Auto Europelta keväällä maksamaani vuokrausmaksua. Noh, NETS selvittää tilannetta, kun kaikki maksut olen maksanut visalla. Jos sieltä ei löydy apua, niin ECC (Euroopan kuluttajakeskus) on luvannut ahistella Auto Europea, jonka pääpaikka on Munchenissa. Auto Europe ei ole suostunut esittämään minulle tositetta, josta näkyy rahojen siirto Thriftylle. Molemmat osapuolet (Auto Europe ja Thrifty) vetoavat kolmannen osapuolen kanssa tehtyyn kauppaan, eivätkä vastaa mistään. Annankin nyt kultaisen neuvon (hinta:898,55€), että vuokraa aina auto suoraan isosta ja tunnetusta vuokraamosta suoraan. Tämä oli viides autonvuokraus Pohjois-Amerikassa ja nyt kävi näin. Jatkossa teen vuokrasopimuksen Herzin tai jonkun vastaavan vuokraamon kanssa suoraan.

Majoitukset oli nyt kympin kalliimpia per yö, kuin vuonna 2016. Sehän on ymmärrettävää, kun ajattelee seutua missä liikuttiin. Eipä löydy pahemmin kilpailua niistä muutaman sadan asukkaan kylistä ja pakko on kuitenkin nukkuakin. Olihan meillä ihan huippuhyviä majoituksia, jos taas muutama huonokin. Kaikissa päästiin kuitenkin yön vanhoiksi. Kahdesta hotellista odottelen vielä visa-palautuksia. Olivat nimittäin kolmessa hotellissa veloittaneet visaa, vaikka huone oli etukäteen maksettu. Hotels.com hoiti palautuksen parissa päivässä, mutta Booking.com on kyllä melko saamaton hommissaan. Pitää taas huomenna niitä potkaista, että missä mun rahat viipyy.

Bensa oli hinnoissaan, mutta ei nyt kuitenkaan Suomen hinnoissa! Alaskassa ja Yukonissa on varmasti Pohjois-Amerikan kalleinta polttoainetta. Onhan se ymmärrettävää, kun miettii asukastiheyksiä niillä main. Eikä niitä mittareita tosiaan ollut tuhkatiheässä. Netissä varoiteltiin kaikesta ja neuvottiin ottamaan mukaan pari vararengasta ja pari kanisteria bensaa. No, ei otettu. Hyvin pärjättiin, kun tankattiin joka päivä. Joinakin päivinä kahdesti, kun tiedettiin, että on pidempi taipale (354km) ilman mitään palveluita. Siltikin bensalitra maksoi kalleimmillaan 1,04€ ja voorti hörppi sitä siihen malliin, että yks ajettu kilometri maksoi meille alle 10 senttiä. Bensapumppujen kirjo oli komia, eikä niiden toimintatapakaan ollut aina niin selkeä.

Parkkimaksuja ei tarvinnut maksaa muualla kuin Whistlerissä. Eikä tietulleja reitille osunut, mutta kansallispuistomaksu perittiin matkalla Banffista Jasperiin. Olihan ne maisemat semmoset, että saatto niistä vähän maksaakin.

ESTA ja eTa (sähköinen maahantulolupa) on pakko hommata ennen matkaa, sekä USA:aan, että Kanadaan. Ehkäpä se helpottaa rajojen ylitystä, kun meilläkin ne sujui kohtuu iisisti. Ensimmäisen rajanylityksen jälkeen tajusin kirjoittaa paperille matkasuunnitelman, eli missä ylitetään raja milloinkin ja milloin lennetään kotiin. Siitä ne sai kaipaamansa tiedot, niin minä pääsin vähemmällä.

Alaska Highway ♥ Se oli parasta! 2232 kilometriä ja jokainen niistä oli kokemisen arvoinen. Jopa ne Alaskassa olevat 14 mailin puuduttavat suorat. Tien kunto varsinkin Kanadan puolella oli ihan loistava. Välillä tuntui, kuin olisi ajanut tartanilla. Oli toki kovaakin asfalttia, mutta olihan se ajamisen iloa. Tien pientareet oli niitetty kaikesta kasvillisuudesta puhtaaksi, ainakin 50m molemmin puolin, niin oli turvallistakin. Luonto ja maisemat on sen tien varrella ihan käsittämättömän kauniit. Ja ainakin näin turistikauden ulkopuolella liikennettä oli niin vähän, että pystyi tekemään niitä äkkipysähdyksiä ja uukkareita. Oppi tuntemaan ne autot ja ihmiset, jota matkasivat meidän kanssa samaan suuntaan. Nähtiinhän aina samoilla valokuvauspaikoilla, kahviloissa ja kylissä. Ja ne eläimet! Tuntui kun ois oltu ympärivuorikautisella mehtäajelulla. Lähes kaikki nähtiin, mitä osattiin varovasti toivoakin. Jopa ne villihevoset! Ei voi ku ihmetellä.

Alaska oli kokemisen arvoinen, mutta oltiin jo matkalla nähty niin paljon, että ei enää hirveästi hätkäyttänyt. Jos lentäis Alaskaan, niin se ois varmaan ihan uskomaton matkakohde. Fairbanksia ja Anchoragea en kaipaa, mutta Denali oli toista maata! Meillä kun sattui vielä se peikkomainen flaxi, että päästiin omalla autolla käymään siellä 50 kilometrin päässä, puiston syövereissä. Se oli sellaista safariajelua ja eläinten bongailua. Siitähän me ei saada kylläkseen.

Glenn Highway olisi ollut mukava nähdä kunnolla ja se suuri tulivuori siellä Glennallenissa. Sää oli silloin sateista ja pilvet roikkuivat alhaalla. Kyllä me silti huokailtiin ja päiviteltiin. Glennallenista Tokiin oli ehkäpä huonokuntoisin tie tällä reissulla. Se oli koloinen ja pomppuinen, mutta eipä tuo meitä pahemmin haitannut, ku ei meillä ollu mihinkään kiire. Mehän oltiin lomalla.

Taylor Highway ja Top of The World Highway Tokista, Alaskasta - Klondikeen, Dawson Cityyn on tie, jonka joutuu vielä ajamaan uudelleen. Oli vieläkin pilvet niin alhaalla, että ei saatu ihan kaikkea siitä irti. Vaikkakin ne harmaan ja sinisen sävyt oli kyllä upeita. Siellä tiellä todellakin tunsi olevansa maailman huipulla. Ja Chicken! Siinä kylässä on jotain hauskaa ja sen ne tietää siellä itsekin.

Dawson City ja Yukonjoki kannatti kokea. Voisin olla useamman päivän ja ajella niillä oikeilla kultamailla. Turistikaupunki, mutta mukava sellainen. Toisaalta taas siirtymä Dawson Citysta Carmacksiin oli ehkä mitäänsanomattomin. Tai siltä se ainakin tuntui kaiken kokemamme jälkeen.

Intiaanikylät oli aika hätkähdyttäviä. Olinhan lukenut ja nähnyt mediasta, että alkuperäiskansoilla ei mene kovinkaan hyvin, mutta nyt se konkretisoitui. Huomasi kyllä, että ei siellä rahalla mällätä. Asumukset oli mitä milloinkin ja senkin huomasi, että siellä ei tosiaankaan makseta autoista romuutuspalkkioita. Oli niitä autonromuja kartanot täynnä metänlaitaan asti. Yleensäkin kierrättäminen on asia, mikä ei sillä puolella palloa oo ihan hanskassa. Vaikka minä en mikään vihreä ookkaan, niin se mikromuovin käyttö on siellä ihan älytöntä! Kaupassa viis ostosta pakataan neljään hengettömän ohueen muovikassiin, mitkä kestää ehkä autoon asti. Hotelleissa kertakäyttömukitkin on pakattu jokainen omaan muovipussiinsa ja juomalasit kelmutettu muovilla. Vaikka me tehtäis mitä temppuja tämän pallon pelastamiseksi, niin kyllä jenkit tukkii kaikki meret sillä muovinpaskalla.

Ihmisethän siellä on aina niin ystävällisiä. Tarkoittivat sitä sitten tai ei. Tervehditään, avataan ovia, jutellaan, kysellään ja kehutaan. Sama meininki on syrjäisessä intiaanikylässä ja turistikaupungissa. Siellä kokee kyllä itsensä tervetulleeksi. Kaikki haluavat tietää mistä olet tullut ja mitä kieltä puhut. Muistaakseni tällä kertaa kaikki tiesivät Suomen ja tiesivät siitä jotain, tai tunsivat jonkun suomalaisen. Jokainen ihasteli ja ihmetteli, kun kerrottiin mistä tullaan, missä on käyty ja mitä on nähty.

Hintataso oli turistikohteissa pompsahtanut reilusti. Toisaalta taas marketeista tuntui saavan vaatteita lähes ilmaiseksi. Ruoka oli samoissa hinnoissa kuin aiemminkin, mutta se tippi minua kyllä ärrrrrsyttää. Kuten myös ostosten hinnan päälle lisättävät verot. En oo vieläkään oppinut, milloin vero tulee ja milloin ei.

Sää suosi! Kylmimmillään voortin mittari näytti +4C, kun oltiin korkealla vuoristossa ja kuumimmillaan +32C. Koko reissulla ei tarvinnut pitkälahkeisia housuja. Olikohan kolme sateista päivää ja muulloin aurinko paistoi. Ihan vaan vertailun vuoksikin, niin juhannuksena Banffissa satoi taas lunta. Eikä puhuta kuurasta vaan sitä tuli ihan senttejä.

Kiitos mukana olleille. Oikeasti ja virtuaalisesti. Tämä oli nyt tämmönen reissu. Kommentteja tuli niukasti, mutta sivuston klikkauksia julumetusti. Näyttäis olevan 11150 käyntikertaa tällä hetkellä. Kommentoida voi edelleen ja kysymyksiä esittää, jos joku asia mietityttää. Minulle tulee aina ilmoitus, jos vanhempiakin blogeja kommentoidaan. Rohkeasti vaan. Muutama anonyymi siellä meitä taas ilahdutti kommenteillaan. Osalle keksittiin nimi ja naama, mutta ei jokaiselle. Olipahan meilläkin jotain pähkäiltävää...

Seuraava projekti onkin sitten kuvakirjan teko. Ehkä jouluksi. Paino sanalla ehkä.

REISSU ON TEHTY

Torstaina puoliltapäivin irrottiin Seattlesta lentokenttähotellista. Luovutettiin auto vuokraamoon ja todettiin mittariin kertyneen 6111,1 mailia, eli 9835 kilometriä. Ei saatu kymppitonnia rikki. Auto oli kuitenkin sen näköinen, että reittivalinnoissa oli käytetty luovuutta.

Taas pitää taputtaa ihtiään selkään, että olipa matkanjohtaja valinnu hyvän kuskin, ku säästyttiin vahingoitta. Joka reissulla on läheltäpititapauksia, mutta vielä on selvitty ilman hipasuja. Auto oli ihan ok. Mehän korotettiin vuokraamossa autoluokkaa yhdellä pykälällä. Meille olisi kuulunut Nissan Rogue, mikä on vastaava automalli, kuin Nissan X-Trail tai Qashqai. Autoluokan korotuksen hinta oli niin pieni, että päädyttiin Ford Exploreriin, missä oli huomattavasti isompi tavaratila. Ja kaikinpuolin enemmän tilaa. Ainoastaan renkaita moitin. Alaskassa, ajettaessa Fairbanksiin, oli urautuneet tiet ja vesisade. Silloin tunsin, että auto oli enemmän aikaa irti tiestä, kuin tiessä kiinni. Minähän en oo pitäny voortia autona ollenkaan, mutta Explorerilla ja varsinkin Expeditionilla ajamisen jälkeen on mieli alkanut vähän muuttua. Jos meillä ois polttoaine saman hintaista, kuin lännellä, niin saattais maalima vähän avartua. Bensa oli tankatessa kalleimmillaan 1,04€/litra.

Lennot meni ihan hyvin. Pitkällä lennolla oli taas Deltan kone ja palvelu sen mukaista. Vieläkin pitää kehua niiden ruokia ja muita herkkuja. Siellä saatiin taas suu makiaksi, kun tarjoilivat välillä Baileysta ja välillä Tobleronea. Nukkuahan me ei osattu, paitsi tietenkin Päpi. Sehän veteli lyhkäsiä pätkiä tämän tästä. Minä tuijottelin kolme leffaa ja Hili varmaan 754 sudokua.

Amsterdamissa meillä oli tunnin vaihto. Arvattiin, että meitä odottaa siellä varmasti se kaikista kauimmainen lähtöportti, kaikista kauimmaisessa lentokentän siivessä. Näinhän se meni. Kyllähän me vipotettiin semmosta pikakävelyä, että vastaantulijoita hirvitti. Hyvin kerettiin. Väkeä lastasivat koneeseen, kun tultiin lähtöportille. En tehnyt lähtöselvitystä netissä etukäteen, vaan vasta Seattlessa automaatilla. Sattui kuitenkin niin, että päästiin lyhyellä lennolla varauloskäynnin kohdalle ja saatiin se reilusti tilavampi jalkatila käyttöön. Eipä me vieläkään nukuttu, vaikka nyt ois jo silmä vähän luppassu.

Helsingissä kävi taas niin kuin aavisteltiinkin. Vain yksi matkalaukku saapui samalla koneella, kuin me. Päpi sai laukkunsa ja me Hilin kans saadaan ootella vielä huomiseen. Oltiin kyllä pakattu sen mukaan, että kaikki arvokkaampi ja tärkeämpi tavara oli käsimatkatavaroissa.

Jari oli odottamassa ja kuskasi meidät kaupan kautta Mäntsälään. Keitettiin kahvit ja puputettiin vähän ruisleipää. Sitten kiireesti suihkun kautta nukkumaan. Mäntsälässä oli trooppinen ilmasto, sekä sisällä, että ulkona. Yhden kerran heräsin, kun olin ihan hiestä märkä. Yritin saada jonkinlaista läpivetoa aikaseksi ja jatkoin unta. Lauantaiaamuna istuttiinkin jo kuudelta aamukahvilla.

Viikonloppu onkin mennyt sitten enemmän ja vähemmän tollotellessa. On ollut niin kuuma, että ylimääräisiä liikkeitä on pitänyt välttää. Nukkunut olen milloin sattuu. Aamulla pitäis mennä töihin. Pää on kyllä niin hyvin nollautunut, että ei hajuakaan mitä minä siellä teen. Eiköhän ne pelimerkit kuitenkin huomenissa selviä.

Kunhan se laukku osaa kotiin ja saan ajatukset toimimaan kirkkaammin, teen loppuselvityksen. Kerrataan sitten vielä, mikä reissussa oli parasta ja mitä ois voinu tehdä toisin. Ainakin säiden suhteen voi olla aika tyytyväinen. Huomasin nimittäin, että lauantaina Banffissa satoi lunta ihan kunnolla. Ei siellä porukka liikkunut hihattomissa paidoissa ja capreissa, niinku me silloin tasan kuukausi sitten.

LÄHTÖPÄIVÄ

Eilen lähdettiin taas Denny'sin aamupalalla liikkeelle. Kanadan puolella tehtiin vielä tärkeitä tulijaisostoksia, tietenkin Dollaramasta. Sää oli pilvinen ja viileä. Muutamia sadepisaroitakin oli ilmassa. Muuten alkumatkasta ei ole mitään raportoitavaa. Kaikki sujui, kuten navigaattori sanoo: "Reitillä on kevyttä liikennettä".

USA:n rajalla valotaulut ilmoitti 30min jonosta. Loppupelissä jonotettiin kolme varttia. Itse toimitus oli taas läpiajojuttu. Jannu totesi meidän olevan kaukana kotoa ja kysyi milloin lennetään kotiin? Oli tyytyväinen, kun kuuli vastauksen. Toivotti hyvää matkaa.

Seattleenkin lupasi illaksi viileää ja epävakaista keliä, niin hyvin pian alkumatkasta jo luovuttiin baseball-ottelusta. Puhuttiin, että voitais poiketa North Bendiin. Se on se pikkukaupunki, missä kuvattiin Twin Peaksia. Siitähän on tullut sarjan myötä eräänlainen turistikohde. Nooh, arvanette miten kävi. Ei nähty ottelua, eikä Twin Peaksia. Nähtiin kaks ostoskeskusta! Toinen Bellinghamissa ja toinen Everettissä.

Ajettiin hotellia kohti vitostietä, eli kuten meidän navigaattori sen lausuu "ensimmäisen viidettä hoo kaksoisvee yy south". Se reppana ei ymmärrä, että kysessä on I 5 Hwy, jossa I tarkoittaa Interstatea, eikä roomalaista numeroa. Muutenkin se on huvittanut meitä lausunnoillaan, kun se sanoo "highway" ja "raitti". No, nyt se valitsi lyhyimmän ja suorimman reitin Seattlen downtownia hipoen ja minähän ajoin...

Kaikki meni ihan hyvin niin kauan, kun auto ilmoitti, että tankki on tyhjä. Ei se tietenkään ihan tyhjä ollut, vaikka se niin väittikin. Kurvasin yhdestä liittymästä alas ja käytiin tankilla. Ei meinannut taas se tankkaaminen onnistua, kun se tankki alkoi kyselemään zip-koodia. Lopulta poika avasi minulle tankin ja otti rahat kortilta toisella maksupäätteellä.

Sitten alkoikin se mukavin vaihe, kun lähdettiin takaisin moottoritielle. En tiijä onko tuolla meijän navilla jo matkaväsymystä, kun sen opastamisesta ei tuu enää kerrassaan mittää. Kuskissahan ei voi olla vika. Päpin kans yhessä kuunneltiin ja katottiin sen ohjeita ja silti piti monesti laittaa arvaamalla kumpaa kaistaa ja liittymää se tarkoittaa. Yleensä arvattiin väärin. Sitten taas voltattiin jossain, että päästiin takaisin. Oltiin kahdeksan kilometrin päässä hotellilta ja matka ei vain lyhentynyt. Minä puhuin sille jo aika isosti, kun varmaan neljättä kertaa käännyttiin jostain väärään suuntaan. Lopulta näin tutun liittymän ja sanoin, että tästä minä oon ajanut jo silloin kuukausi sitten. Kurvasin sinne ja alkoi näkyä tuttuja maisemia. Hili huokasi helpotuksesta, että nyt kierretään enää pienempää rengasta. Ei tarvinnu kiertää. Osuttiin hotellille.

Loppuilta meni pakatessa ja raha-asioita setviessä. Ensin ratkottiin Kanadan laskut ja sitten USA:n ostokset. Välillä valuuttoja muutettiin euroiksi ja välillä siirrettiin rahaa verkkopankissa. Luultavasti käyttöraha-asiat on nyt selvitetty. Tokihan jotain maksuja ropsahtelee vielä, kun saan kotona rauhassa tarkastaa visa-laskun.

Nyt on syöty huonoin hotelliaamiainen ja aletaan olla valmiita lähtöön. Puolilta päivin luovutetaan tämä loukko ja mennään palauttamaan vuokra-auto. Sittenpä meillä onkin semmonen kevyt neljän tunnin hengailu lentokentällä ennen lennon lähtöä. Lennon pitäisi lähteä suomen aikaan neljältä perjantai aamuna ja Helsingissä ollaan alkuillasta 17:30. Elikkäs, puoli kuuden jälkeen voi jo tavoittaa puhelimella. Meillä on Amsterdamissa tunnin vaihto. Uskon, että ehditään lennolle, mutta en tiedä ehtiikö laukut.

Nyt taas sormet ja jarpaat ristiin, että kaikki menee putkeen. Voortissa ei vielä ole naarmuakaan, mutta piankos se tilanne muuttuu. Kaikinpuolin reissussa on ollut tuuri mukana. Toivottavasti se jatkuu vielä Helsinkiin asti samanlaisena. Yritän viikonloppuna kirjottaa, miten kotimatka meni ja muistella vajaata viittä viikkoa vähän taaksepäin. Pysykää siivellä.

OLTIIN, KÄYTIIN JA NÄHTIIN

No, nyt on käyty Vancouverissa. Hypättiin aamupäivällä bussiin ja hurruutettiin kaupunkiin. Se oliki halapaa kyytiä. Meiltä kolmelta se maksoi yhteensä 3,85$ Oishan se oikeasti ollu vitosen kalliimpi, mutta kun tyhymät turistit oli varautunut paperirahalla ja kuskille kelpas vain kolikot. Kuski sano, että lyö seteli taskuun ja istu penkkiin! Fiksu mies.

Jäätiin Granvillen risteyksessä kyydistä ja käpyteltiin alas satamaan päin. Meillä ei ollu mitään suunnitelmia, niin sanoin, että käydään vaikka Gastownissa ja mennään siitä "näsineulan" kautta. Vancouver Lookoutin (näsineula) kohdalla Päpi oli jo menossa sisälle, kun me sanottiin, että -"Ei me olla sinne menossa!". Siltä oli mennyt ihan ohi kovalevyn, vaikka siitä oli mainittu jo monesti. On nähty niin paljon ja kiikuttu vaikka missä korkeuksissa, niin ei kiinnostanu pätkeekään koko tatti. Sisar Pee oli kuin ilman omenaa jäänyt, niin sanottiin, että ei muuta ku torniin vaan. Kyllä me ootetaan! Ei se ensin siitä oikein heti tointunu, mutta lopulta rohkaistu ja pyörähti kannoillaan. Me luvattiin Hilin kans oottaa Victory Squaren puistossa.

Niinhän se oli hurauttanu seniorilipulla torniin ja näpsiny tarvittavat kuvat. Me läsötettiin puistossa nurmikolla ja laskettiin narkkareita. Oli vaikka minkälaista ituhippiä siinä huudeilla. Yritettiin arvuutella sukupuolia ja muita suuntauksia. Olihan siinä koposperäsille monenlaista pössyttelijää samassa kuvassa.

Päpin tultua, yritettiin Gastowniin. Eihän siitä mitään tullut. Siellä oli kodittomia poikittain, joku veti viivaa ikkunalaudalta ja paikotellen leijaili vahva ureanhaju. On kaupunki "vähän" muuttunut yhdeksässä vuodessa. Eikä varmaan pienin tekijä ole kannabiksen vapauttaminen.

Käytiin syömässä, teputeltiin enemmän ihmisten ilmoille ja poikettiin muutamaan kauppaan. Rupes kuitenki tuntumaan, että vois olla mieluummin uimassa. Kerättiin kolikot yhteen ja hypättiin ensimmäiseen bussiin. Päpi tiputti vielä viimeistä kahvimukillista, kun me oltiin jo altaassa. Vieläki pitää kehua tätä meidän hotellia. Tämä on niin rauhallinen ja mukava.

Illalla keräännyttiin voortiin ja ajoin sinne hautausmaalle. Oli ihan tyhymä hautuumaa! Ei yhtään hautakiveä, pelkästään laattoja maassa. Ei kiinnostanu edes lukea niitä. Niinpä kuvasinki niitä puita, mitä siellä kasvoi. Oli kyllä taas kummallisia...

Tullessa ajettiin vielä Tim Hortonsin kautta ja koppasin sieltä vähän iltapalaa. Hotellille kun päästiin, mentiin taas uimaan! Päpi jäi vellomaan matkalaukkuja ja me polskittiin. Uitiin ainakin tunti.
Viimeiset kuntoilut sisar Hoo teki vielä huoneessa. Huomas nimittäin, että muutama sata askelta puuttuu päivän 10000 askeleen tavoitteesta. Ei sitä nauramatta kahtonu, ku se yökkäri päällä viuhto ulko-ovelta vessanovelle, sänkyjen väliin ja takas ovelle. Vaan tonnit tuli täyteen! Melekonen satatonnari tuo meijän Hilikka!

Aamulla kello soi 07:45. Käydään aamupalalla ja lähdetään kohti etelää. Meillä on luvissa rajanylitys ja 260 kilometrin siirtymä Seattleen. Seittemältä illalla pitäis olla jo baseball-ottelussa. Katotaan nyt mitä se keli sitten lupaa. Täällä pitäis sataa, kun lähdetään. Jos Seattlessakin sataa, keksitään muuta viihdykettä.

Katotaanpas oonko niin virkku, että vielä kirjoitan. Luultavasti torstaina aamupäivällä siihen ois aikaa. Noh, näkkyypähän...

SUUNNITELMAT ELÄVÄT...

Etusivu uusiksi! Ei mentykään Vancouveriin. Tai mentiin, mutta se tapahtui vasta myöhäisemmässä jaksossa. Meillä oli hidas aamu. Päätettiin aamulla, että hypätäänkin vasta tiistaina bussiin ja mennään tsekkaamaan Vancouver. Oltiin vasta yhdentoista aikaan Denny'sillä aamupalalla. 

Meijän äiti on velvoittanut meidät ehtimään hänen kansakoulukaverinsa Vancouverista. Noh, ei se ollu niin paha rasti, kun äkkiseltään kuulostaa. Meillä oli tiedossa nimi, numero ja jopa osoite. Siinäpä sitten olikin kaikki lähtökohdat. Hilkka rohkeana (ja tiedonhaluisena) otti ja soitti siihen numeroon aamulla. Puhelu meni kuitenkin vastaajaan. Aamupalan jälkeen näpyttelin Burnabyssa olevan osoitteen naviin ja lähdettiin sinne. Saavuttiin mukavalle asuinalueelle ja löydettiin osoitteen mukainen talo. Sieltähän löytyi oikean niminen ihminen jo etupihalta. Kun selvisi, ketä ollaan ja mistä tullaan, alkoi puhuminen ja sitä riitti! Kolme tuntia meni kuin siivillä. Tulihan siinä päivitettyä Parkkilan ja Aholan kuulumiset viimeisen 60 vuoden ajalta. Oli muuten ensimmäine ihminen kohta viiteen viikkoon, joka puhui meille suomea. Iso kiitos Seijalle ja Ivanille mukavasta päivästä! Monet terveiset on tulossa meidän mukana Haapajärvelle.

Burnabysta hurautettin hotellille ja tietenkin uimaan! Lämpötila oli maltillinen +21C Hotelli on melko rauhallinen, niin on saatu uima-allas lähes yksityiskäyttöön. 

Iltamassa käytiin syömässä ja minä lähdin sen jälkeen näyttämään pirkoille Stanley Parkia. Sehän on iso puistoalue, voisi kai melkein sanoa, että saari, Pohjois-Vancouverin ja Downtownin välissä. Puistossa kasvaa punapuita ja siellä on isoja vanhoja jättipuiden kantoja.

Ferguson Pointissa ajoin auton parkkiin ja jalkauduttiin meren rantaan. Ihasteltiin maisemia, kuvattiin laivoja ja nautittiin lämpimästä kesäillasta.

Siellähän me nähtiin viimeinkin tämän reissun ensimmäinen pesukarhu. Olikin niin röyhkeä yksilö, että tuli minua portaissa vastaan, eikä edes meinannut väistää. Minun oli siirryttävä.

 Tunnin pysähdyksen jälkeen jatkettiin puiston kiertämistä. Muutin navigaattoriin hotellin osoitteen ja - kappas! Tottahan navi opasti meidät heti ensimmäisestä mahdollisesta liittymästä kaupunkiin. Minkäs teet! Takaisinkaan ei voitu kääntyä. Ajattelin, että kerta nyt on p*ska housussa, niin annetaan sen sitten lämmittää! Ajoin ytimeen. Navi antoi ohjeita kääntymiseen, mutta en kuunnellut. Sanoin pirkoille, että näettäpähän nämäkin nähtävyydet nyt kerta rykäsyllä.

Jossain vaiheessa eteen tuli tuttuja kadunnimiä, niin kävin sitten esittelemässä senkin hotellin, missä yhdeksän vuotta sitten asuttiin yksi viikko. Lisäksi neuvoin Robson Sreetin ja muut ostoskadut. Takapenkillä oli hiljaista. Ei se "Einari" usaltanu nukkua, mutta eipä paljon vilkuillut ympärillensäkään. Päpi kuvas etupenkiltä rakennuksia ja liikennettä.

Kiertoajelun jälkeen hurautettiin Lions Gate Bridgestä yli pohjoisen puolelle. Takapenkkiläinenkin sai taas vapaasti hengittää.

Aamulla me taas yritetään selviytyä bussiin. Jätetään voorti hotellille päivähoitoon. Illalla lupasin käyttää näitä vielä hautuumaalla. Saavatpahan purettua vähän virtaa ennen kotimatkaa...