LOMAVIIKONLOPPU

Terve taas! (Minä saan sanua näin, ku minun pää on tutkittu!) Täällä sitä kölötellään Pohjois-Vancouverissa. Paljon on tapahtunut kolmessa vuorokaudesa, mutta olihan mukava viettää kunnon lomaviikonloppu! Taas kelataan vähän takaisin päin ja palataan perjantai aamuun...

PERJANTAI

Jätettiin Williams Lake taakse lähdettiin siirtymään kohti Whistleriä. Maisema oli edelleen mukavan kumpuilevaa ja vehreää. Yks kyytiläinen silminnähden nautti kyydistä.

100 Mile Housen kohdalla Päpi hihkas takapenkiltä, - KARHUT! Jouduttiin hetki kyselemään tarkennuksia, ennen kuin kävi selväksi, että sukset. Paikallisen turisti-infon edessä oli julumetun isot hiihtimet! Maailman suurimmat murtomaasukset oli pystytetty Rick Hansenin kunniaksi. Kyseinen herra on kanadalainen pyörätuoliurheilija ja moninkertainen, usean lajin olympiakävijä. Hansen on tehnyt 1985-87 oman yhden miehen motivointi- ja inspirointikiertueen, kelaamalla pyörätuolilla maapallon ympäri. Kiertue kesti 26 kuukautta, matkan varrelle osui 34 valtiota ja 44000kilometriä. Hansenin sukset valikoitui maamerkiksi siksi, että 100 Mile House on läntisen Kanadan tunnettu murtomaahiihtopaikka.

Matka jatkui, mutta eipä oikeastaan tullut mitään tuttua maisemaa, vaikka olenkin ajanut tämän tieosuuden aiemmin. 2010 ajettiin Annan ja Outin kans 70 Mile Housesta alaspäin tätä samaa tietä. Clintonissa pirkot hoksas hautuumaan. Sinnehän piti päästä! Kyseessä oli Clintonin vanha hautausmaa. Siellä ois tarvittu viikatemiestä. Puolisääreen asti ulottuva heinikko vei turisteilta enimmän innon. Lisäksi paikalla oli enemmän kuin tarpeeksi verenimijöitä. Ei tarvinnu mummuja kauan houkutella autoon.

Heti Clintonin keskustan jälkeen navigaattori käski kääntyä oikealle. Rupesin vähän eppäilemmään sen meininkiä ja tarkastinkin kartasta, mitä se ehottelee. Se ehdotti pienempää oikotietä Clintonista Pavilioniin. Annan ja Outin kans ajettiin isompaa tietä silloin yhdeksän vuotta sitten. Noh, eihän me hanttiin pantu! Aateltiin, että se tuo naviki on oppinu jo meidän tavat, eikä enää säiky oudompia reittivalintoja. Alkumatka olikin mukavan näköistä maaseutua. Paljon hevosia, karjaa, lampaita... Vuoret alkoivat tulla lähemmäs ja lähemmäs horisontissa.

Satuttiin taas pienen ja komean järven rantaan. Vesi oli kirkasta ja järvi syvä. Uitettiin räpylöitä, mutta ei uitu. Tiedettiin, että ei keretä ennen kuin pimeällä Whistleriin, jos ruvetaan räpiköimään.
Hypättiin autoon ja jatkettiin matkaa. Tie muuttui heti hiekkatieksi. Aika  kapeahkoksi hiekkatieksi, joka kulki ihan järven vesirajaa. Oli pakko ottaa vähän videota, että näette...

Heti järven toisessa päässä meitä tuli vastaan perhe maasturilla, vene katolla. Tunnistin auton samaksi, mikä ajoi meidän ohi, kun oltiin järvenrannassa laiturilla. Jonkin matkan päästä tie haaraantui ja jatkettiin ylävasuriin. Hyvinkin pian kävi selväksi, että nyt noustaan ylös! Kivuttiin jyrkähköä vuorenrinnettä zik-zakia ylös. Meinas vähän taas huvittaa tämä meidän reittivalinta.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että navigaattorissa luki "U-käännös" ja heti perään, "laskee reittiä uudelleen", mutta suutaan se ei onneks meille aukassu. Ei ois käännytty. Eikä ois varmaan pystytty, vaikka ois haluttukin. Päpi tuumas, että tulihan se iso maasturikin täältä, niin päästään mekin. Hili oli kuitenkin kans huomannu, että se maasturi palas takaisin jo alkumatkasta.

On varmaan sanomattakin selvää, että tämä reittivalinta aiheutti meidän autossa kahdenlaisia tuntemuksia. Yhdessä kurvissa tielle oli vyörynyt kiviä ja siinä piti ajaa ihan kiviä hipoen, että sovittiin menemään. Yhtäkkiä kuitenkin saavuttiin suurelle aavalle, - sähkölinjalle! Oltiin noustu vuoren päälle. Hetki ihmeteltiin maisemia ja jatkettiin etteenpäin.

Tie jatkui melko hyvänä hiekkatienä ja pian eteen ilmestyikin peltoaava. Oli laajoja lähes luonnontilaisia niittyjä. Eräällä kauempana olevalla pellolla nähtiin ravaava hevonen. Nopea zoomaus kuitenkin osoitti, että siellä ravasi hirvi. Mikähän lienee senkin pannut liikkeelle. - Me varmaan.

Maisemat oli aina vain komeampia. Aurinko paistoi, pienet sähkönsiniset pikkulinnut lensi meidän rinnalla aitapaalusta toiseen ja kukat kukkivat pientareilla. Maistui aivan kesälle.

Jossain vaiheessa tienviereen ilmestyi hopealle hohtavia kuivahkoja pensaita. Kohta niitä oli kuin isoja lankakeriä ihan vierivieressä. En oo kerennä googlata, mutta joku varmaankin kohta kertoo, mitä ne oli...

Jokainenhan meistä tiesi, että jos on noustu ylös, niin silloin pitää myös tulla alas. Se oli nyt kuitenkin tämän retken helpoin nakki, kun tie oli niin hyväkuntoinen. Ei muuta, ku anto rattaitten pyöriä ja käänsi välillä aina suuntaa.

Laskeuduttiin taas yhtä kokemusta rikkampina vuorelta alas 99-tielle ja käänneltiin keula kohti Lillooetia. Samalla hoksittiin, että mikäs kirkas tuolla korkealla vuorenrinteellä vilkkuu? Se samainen perhehän siellä työnsi maasturilla, vene katolla meidän jälkiä. Ilmeisesti olivat aikansa odotelleet ja kun meitä ei kuulunut takaisin, uskalsivat itsekin ryhtyä toiseen yritykseen.

Lillooet, BC on hyvin kuivaa seutua. Minulle tulee aina mieleen, että semmosta on varmaan jossain Arizonassa. Edellisellä kerralla (2010) sen kaupungin läpi ajettaessa tuumattiin, että Nyppystä ei passais päästää tänne puimaan. Silloista blogia lukeneet varmaankin muistaa mistä puhutaan. Siellä pellot vain yhtäkkiä loppuu ja alkaa kanjoni.

Lämpötila auton mittarissa nousi jo +32C ja piti saada ruokaa! Kurvasin keskustaan ja siellä ensimmäiseen ravintolaan. Kaippa se ihan kelvollista evästä oli, kun en muista siitä enää mitään...

Jatkettiin matkaa ja maisema muuttui heti "kanadalaiseksi". Oli komeita vuoria, pitkiä kuusia ja vuolaana virtaavia kirkasvetisiä vuoripuroja. Ja yllätys, yllätys tiukkoja kurveja! Välillä noustiin ylös vuoren rinnettä ja välillä tultiin liukkaasti alas. Keikuttiin kanjonin reunalla ja kyytiläiset tykkäs.

Pembertonissa, vähän ennen Whistleriä meitä tuli rinteessä vastaan ambulanssi pillit päällä. Kohta tuli toinen ja sitten paloauto ja poliisit. Yritin googlailla, mitä siellä oli tapahtunut, mutta en saanut selville. Mahdollisuuksia on niin monia, kun täällä harrastetaan kaikenlaista extremeä.

Hotellilla oltiin ennen seitsemää. Keitettiin kahvit ja painuttiin uimaan. Lilluttiin altaissa 1,5 tuntia. Uitiin isossa altaassa ja välillä lämmiteltiin porealtaassa. 

 

Päpi lähti jo aiemmin skypettelemään ja sitten kun Hilin kans oltiin lähdössä, huomasin, että -"Täällähän on sauna!" Naisten pesuhuoneen nurkassa luki SAUNA, ja ovenpielessä oli kellokytkin, mistä sen sai käännettyä päälle. Sanoin Hilille, että -"Katotaanhan vaan, niin ei täällä oo mitään millä heittää löylyä!" Nooh, se oli tällä kertaa ongelmista pienin. Kiukaan yläpuolella kiellettiin veden heittäminen kiville. Meijän oli helppo totella. Ei meinaan ollu niitä kiviäkään siinä kiukaassa.

LAUANTAI

Taas meille tyrkkäs hellepäivää. Käytiin aamupalalla Whistler Villagessa (ns. kylillä), kun meidän hotelli ei tarjonnut aamupalaa. Meillä oli vuokrattuna huoneisto, yhdellä makuuhuoneella. Mukava ja tilava kämppä, ihan loistavalla sijainnilla. Poikettiin turisti-infoon ja huomasin, että oli hinnat vähän pompsahtanu yhdeksässä vuodessa. Sanoin heti, että sille päivälle suunniteltu Peak 2 Peak ei ollut sen rahan väärti. Peak 2 Peak on gondolimatka, joka nousee ensiksi Whistler Villagesta ylös vuoren huipulle ja jatkuu toisella vaijerihissillä huipulta toiselle. Och samma på skvenska, eli samaa reittiä takaisin alas. Sisar Hoo huudahti, - Hyvä! Sisar Peen naaman veti vakavaksi. Nassutettiin aamupala ja sisar Pee aloitti puolustuspuheen, vuoren huipulla käymisen puolesta. Eipä siinä kauaa jaapattu, ku päätettiin, että Hoo menee hotellille uimaan ja minä lähen Peen kaveriksi gondolaan.

Päräytettiin ensimmäisen vuoren huipulle kahtomaan Whistlerin tunnetuinta maamerkkiä. Kyseinen kiviukkohan oli 2010 Vancouverin talviolympialaisten logossa. Räpsittiin pakolliset kuvat ja jatkettiin toiseen hissiin. Onneksi ei ollut jonoja, niin päästiin heti gondolaan. Sielä sitä sitten kohta killuttiin kahden eri vuoren välissä 436 metrin korkeudessa.

Perillä meitä odotti joukko murmeleita. Päpi kuvas maisemia ja minä murmeleita.

Kun oltiin saatu tarpeeksemme, kuljettiin samaa tietä takaisin. Kovasti yritettiin bongailla hissistä karhuja, mutta tällä kertaa niitä ei huomattu. Maastopyöräilijät (tai paremminkin alamäkipyöräilijät) vain suhahtivat välillä hissin alitse. On niillä ihan käsittämätön vauhti, kun päästävät rinnettä alas. Päpikin jopa väitti, että sitä ei sais siihen hommaan. - Eppäilen vahavasti.

Tepsutettiin pikaisesti kylän läpi takaisin hotellille. Nyt oli jo kiire uimaan!

Siellähän se sisar punanahka jo meitä odottelikin. Oli just tullut altailta huoneeseen hakemaan lisää juotavaa ja aurinkorasvaa. Eväät kassiin ja altaalle! Siellä se olikin meininki ku Persiin'alaisella torilla. Pari, kolme isohkoa seuruetta oli tullut altaille parantelemaan krapulaansa. Soitto soi ja olut virtas. Voi mahoton, ku niistä lähti ääntä. Ainakin kolmesta eri kaiuttimesta tuli erilaista teknoa, tai mitä lie ujelluksen rynkytystä. Yhdestäkään ei minkäänlaista musiikkia. Minä kysyin yhdessä vaiheessa Hililtä, että -"Annatko sinä niille pahaa silmää?", ku se kahto niin rumasti niitä. Aiko kohta siirtyä käsimerkkeihin. Minä kysyin, -"Kansainvälisiinkö?" Se havainnollisti mulle lyömällä sormet korviin ja kulumat kurttuun. Joo, uskon, että ne ois ymmärtäny sanoman.

SUNNUNTAI

Luovutettiin huone kymmeneltä. Ajettiin auto hotellilta yleiseen parkkihalliin ja tepsuteltiin kylään. Siellä sitten vain nautittiin kelistä. Välillä käveltiin, välillä istuskeltiin penkillä. Puoli yhden maissa lähdettiin Vancouveriin. Olihan ne komeat maisemat vielä matkallakin. Varsinkin sitten, kun alettiin olla meriveden äärellä. Liikenne oli vain yllättävän kova, etten alkanut kuvaamaan ajaessa. Kaunis ja lämmin kesäpäivä oli saanut ihmiset liikenteeseen. 

Osuttiin hyvin kohteeseen. North Vancouverissa sijaitseva hotelli (tai motelli tämä kai paremminkin on) oli kuitenkin positiivinen yllätys. Huone oli tilava ja puhdas. Sängyt hyvät ja pihalla iso uima-allas. Ei edes kahvia keitetty, kun jo tormattiin altaaseen. Siellä oli ihanan hiljaista. Vain yksi nainen luki altaan läheisyydessä kirjaa, eikä päästänyt ääntäkään. Vasta kun nälkä alkoi kurnia, lähdettiin liikenteeseen. Denny's ravintola löytyikin heti kadunkulmauksesta. Eipä tarvi miettiä, mistä ruokamme katellaan. 

Huomenna meillä onkin Vancouver-päivä. Suunniteltiin, että hypätään aamupalan jälkeen bussiin. Tästä on 4,5km downtowniin. Kivuttomampi ratkaisu on jättää auto hotellille, kuin etsiä sille päivä parkkiruutua. Ja entuudestaan tiedän, että navigaattori ei oikein pysy rattailla mukana, kun ajetaan pilvenpiirtäjien välissä. Tarkempia suunnitelmia ei ole, mutta jospa tuo päivä siellä kuluis. Katotaanhan mitä sitä sitten on kerrottavaa...