EI OLLA YKSIN

Ei mitään raportoitavaa. Aamupäivällä käveltiin Rinssi Yrjön kylässä raskaaseen ulkoilmaan. Kaupungissa tuntui olevan sellutehdas, ellei useampia. Suunnattiin ostoskeskuskompleksiin ja etittiin samalla minulle tukkakauppaa. Minun tukka pursus jo yli äyräiden ja piti saada uus tukka. Löytyihän se lopulta yhdeltä ostarilta ja sain ajan kolmen vartin päähän. Varttuneemmat meni shoppailemaan ja minä parturiin, - niinku meillä sanotaan.

Uus kevyempi tukka päässä lähdettiin ysiseiskaa etelään. Maisemat oli taas mukavia. Karhukin nähtiin. Vuoret jäi vasemmalle ja kuljettiin kumpuilevassa maisemassa Fraserjokivartta ohi karja- ja hevostilojen. Myös sahateollisuutta näytti olevan tälläkin alueella paljon. Nyt päätettiin, että syödään ihmisten ajoissa, eikä aina liian myöhään. Niinpä kurvattiinkin jo Quesnelissä keskustaan ja siellä ensimmäiseen pihviravintolaan. Oli taas mukavan näköinen pieni kaupunki. 

Tultiin ravintolasta autoon ja mittari näytti +30C varjossa. Koko taivas oli pilvessä, mutta oli kuuma! (Huomaatteko, että meidän autolla on ajettu hiekkateitä? Vähän on sitä hiekkaa ja pölyä muistona Alaskasta asti!)
Tuntui ihan hullulta ajaa Cariboo Highwayta, kun koko matkan ajan oli asutusta. Peltoja, tiloja, pieniä kyliä, peltoja, sahoja, tiloja... Sitä ku on ajettu viimeviikot vähän enemmän "ei missään", niin meinaa tuntua oudolta tämä ihmispaljous. Alaska Hwy:n toisella puolikkaalla kun alkoi jo tuntea ne muutamat, jotka matkasivat samaan suuntaan. Puhumattakaan niistä Yukonin 350km:n taipaleista ilman ihmisasutusta, tai BC:n vuoriston verkkaisesta matkanteosta reservaatista toiseen. Nyt koko ajan meille lupailtiin hirviä ja "tiiroja" (peuroja), mutta ei me mitään nähty. Eikai nekään jaksa pomppia tämmösellä helteellä. Rekkoja ja karavaanareita kyllä riitti!

McLeese Lakella topattiin sen verran, että ihailtiin nättiä järvimaisemaa alkuillan auringossa. Suomesta löytyy kyllä sata samanlaista paikkaa ja vielä joku tusina komeampiakin.
Soda Creekin jälkeen huomattiin mainokset jostain historiallisesta intiaanikylästä. Laskeuduttiin hiekkatietä Fraserin rantaan katsastamaan se Xatsull. Sekin oli äkkiä nähty. Enemmän puhututti ne joen mahtavat rantatörmät ja se joki siellä jossain syvällä kanjonissa. Päpihän tietenki puhalsi heti sinne kanjonin reunalle. Sanoin, että en etes yritä ehtiä jos tiput. Toinen pirkko pysytteli tiukasti taas vöissä.

Vaan elähän mittää! Minähän huomasin palatessa, että siinä yhdessä pienessä ja vanhassa kyltissä luki "Williams Lk. 31". Tuumasin pirkoille, että tuon täytyy olla joku vanhatie. Kokkeillaanpa tarjota sitä voortille. Nämähän ei pannu vastaan.

Alkumatkan kapea hiekkatie kipusi ylös kanjonin laitaa ja arvanette, että takapenkillä kevennettiin kannikalla. Sitten tuli kuitenkin eteen isot peltoaavat kastelujärjestelmineen ja ainakin yksi iso ranch. Pari pienempääkin karjatilaa osui tien varteen. 

Johan se Hili huomas yhdellä pellolla peuran. Sieltä se kahteli meitä niin nätisti sarvet vielä nupullaan. Ei vain sen likaisen auton lasin läpi saanut oikein selvää kuvaa.

Myöhemmin jossain korkeammalla, kanjonin reunalla, tielle juoksi murmeli. Vaikkakin molemmat pirkot huusi ensin orava! Ja sitten Hili väitti sitä jo marakatiksikin. Se oli siis aika kaukana. Tämä kuva on zoomattu minun kameralla. Nytpä on sitten murmeli tällekin reissua nähty. Tarkemman lajimäärityksen jätän jollekin innokkaammalle. Murmeli, ku murmeli.

Yks haikaili etupenkillä, kun on niin paljon puita edessä, että ei näe kunnolla alas kuinka korkealla oikein ajetaan. Takapenkiltä tiuskaistiin semmonen hyvin "Hellimäinen" vastaus, että piti tosissaan skarpata, että ei verisuoni katkennu päästä. Sille ei voinu olla nauramatta. Jossain vaiheessa myöhemmin vilkaisin peiliin ja oli pakko yrittää ottaa kuva olan yli. Enää ei kannikalla keventäminen riittänyt!

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Tie toi onnellisesti meidät Williams Lakeen ja tästä jatketaan aamulla Whistleriin. Whistlerissä meillä on hotellilla ulkouima-altaat ja muut mukavuudet. Luulenpa, että vietän vapaan viikonlopun ja nautin vähän auringosta. Jospa kirjoittelen vasta sunnuntai-iltana seuraavan kerran. Se nyt vaan on tosiasia, että viikon päästä tähän aikaan istutaan lentokoneessa matkalla Amsterdamiin. Pakko tankata aurinkoenergiaa vielä ku voi!

SIIRTYMÄ ITÄÄN

Nytpä sitä ollaan jo melekolailla sivistyksen parissa, ku ollaan täällä Rinssi Yrjön kylässä (Prince George). Se vaan valitettavasti tietää sitä, että loma loppuu ihan justiisa. Minä en oo pitkään aikaan tienny, monesko päivä on tai mikä viikonpäivä?! Minä lasken päiviä vain "paikoissa", eli kun tiedän millä kohdalla reittiä ollaan, osaan hahmottaa ajan. Nyt meillä on neljä paikkaa lähtöön.

Aamulla ajettiin vanhaan Hazeltoniin ja siellä historialliseen intiaanikylään 'Ksan. Siellähän ne paalut taas jökötti. Ei olla kukaan oikein "inkkarityyppejä", niin se oli aika pian katottu läpi. Matkamuistomyymälässä oli muutamia tosi hienoja maalauksia ja yhtä piti aika kauan jo tuijottaa, mutta en uskaltanut kysyä hintaa. Se ois nimittäin sopinut matkalaukkuun.

Hiissattiin ihtemme takas New Hazeltoniin ja mentiin Subwayhin aamiaiselle. Oli paras aamiainen pitkään aikaan. Oltiin varmaan 200 kilometriä ajettu, ennen kuin uskas edes ajatella, että ostettais jätskit. Meillä oli taas hellepäivä, mutta autossahan se pääsääntöisesti meni.

Heti alkumatkasta oli mukavia pienehköjä kaupunkeja, jotka oli tosi siistin näköisiä. Justiinsahan minä eilen päivittelin näitten pihoja... Ne varmaan täälläki lukee minun blogia, kun tiesivät raivata kartanoltansa romut piiloon. Sekin Hazelton - sekä uusi, että vanha - oli myös oikein mukavan näköistä seutua. Ei mitään hienoa, mutta siistiä ja nättejä pihapiirejä.

Tokihan tuonne kyynelten valtatien (Highway of tears) varteen sopii monenlaista asumusta, uutta ja vanhaa, mutta taas jotain erilaista. Niille, joille tämä valtatie ei ole tuttu, voivat lukea legendaa siitä klikkaamalla tästä tai tästä.

Samalla, kun puhuin pirkoille jotain tiestä ja sillä kadonneista liftareista, muistin, että minäkinhän näin tässä yks päivä liftarin. Kuvasin sen jopa videolle.

Mutta, palataanpas tämän päivän reitille... Maisema todellakin muuttui. Terävät ja lumihuippuiset vuoret jäi taakse, tilalle tuli kumpuilevaa maastoa ja isoja karja- ja hevostiloja. Jäsen H, silminnähden nautti maisemasta, kun ei tarvinnut kurveissa kannikalla keventää. Jossain, älkää kysykö missä, näin kyltin antiikkimyymälästä. Tein nopean uukkarin ja kurvasin pihaan.

Minä en todellakaan oo mikään antiikkia, antiikkia-ihminen, mutta joskus pyrkii väkisellä pintaan pieni myntismi. Myntismi on vakava sairaus. Noh, jotain pientä nytkin tarttui mukaan.

Vanderhoofissa pysähdyttiin syömään. Tilattiin kananrintaa perunamuusilla. Öklöttää vieläkin! Oli ihan sairaalaruokaa. Varsinainen visualisti oli se annoksen kokoajakin! Valkoisella lautasella oli sitä lähes valkoista perunamuusia, valkoista kastiketta ja valkoista kanaa, peitettynä valkealla juustolla! Kylkijäisinä oli vähän porkkanoita, herneitä, sieniä ja rasvasia sormenjälkiä. Missään ei ollut mitään makua! Sitä kanaa ei ollut edes paistettu! Se oli varmaan keitetty. Hilinkin piti purra ihtiään poskesta, että sai edes jotain makua siihen ruokaan.

Viimeisellä satasella nähtiin taas mustakarhu. Lisäksi Päpi näki joskus päivällä kauriin ja yhdellä pellolla seisoi veivikaula (Kanadanhirvi). Aika vähäiset eläinbongaukset näille kilometreille. Kaukaunan Ritvahan tänään valisti meitä niistä korpeista. On se mukava, ku meillä on reissussa mukana oma paikallisopas! :)

Huomenna meillä on taas naurettavan lyhyt siirtymä. Taidetaan mennä päiväks shoppailemaan ja ajella vasta iltamassa Williams Lakeen. Näyttää sinnekin lupailevan huomiseksi +28C

PYLLERÖT PIITSILLÄ JA TOTEEMIT TANASSA

Niin hyvin ku minä jaksoin eilen kirjottaa, niin eiköhän se netti taas kaatunut, enkä saanut sitä tekstiä julkaistua. Nyt saatte taas jatkokertomuksen. Aloitetaan maanantai aamusta...

MAANANTAI

Minä kysyn aika usein blogin loppuvaiheessa, että minkähän tälle tekstille keksis nimeksi? Tänään iltamassa Hiliä rupes kauhiasti hytkytyttämään autossa ja se sanoi, että nyt minä tiijän sulle blogin nimen! Annetaan teidän mielikuvien kuitenkin vielä hetken lentää ja palataan ensiksi aamuun ja Watson Laken Sign Post Forestiin.

Sign Post Forest on kylttipuisto Alaska Highwayn varrella Watson Lakessa. Kaikki on saanut alkunsa siitä, kun 1942 eräs tietä tekemässä ollut koti-ikäväinen sotilas kiinnitti paaluun tienviitan, jossa kerrottiin kilometrit hänen kotikaupunkiinsa Illinoisissa. Kylttejä on tullut pikkuhiljaa lisää ja nyt niitä on jo noin 80000 kappaletta. Kaikki ei enää nykyään ole tienviittoja, vaan joukosta löytyy myös rekisterikilpiä, mainostauluja, rikkalapioita ja jopa leivänpaahdin.

Huomasin jo eilen illalla, että yksi aika tutun näköinen kyltti oli tien laidassa olevassa kylttirivistössä. Pitihän se sitten tänään käydä kuvaamassa.

 

Löytyihän sieltä yksi tuttu juomaprikkakin. Lisäksi yhdessä kyltissä luki Oulu, mutta se oli lienee hilattu sinne Wisconsinin Oulusta, ainakin kyltin väristä päätellen.

Tottakai mekin kannettiin kortemme kekoon! Nyt tietävät satunnaiset kulkijat, että Watson Lakesta ei oo ku 6078km Koposperälle. Toki pitää muistaa lähteä Alaskaan päin! Venäjän kautta on lyhin reitti. Kiitokset vain Porvoon P-merkin naisille kyltin teosta. Kyltissä on lisänä vielä QR-koodi, jonka lukemalla pääsee tähän blogiin. Löydettiin vielä juuri ja juuri sopiva vapaa tila lähes ulkokehältä. Siellä se nyt näpöttää paalussa Alaska Hwy:n ja yhdeksännen kadun kulmauksessa ja loistaa komeasti auton valoissa.

Puistossa hortoillessa tuli kuuma! Mittari pojotti +27C ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Haettiin kaupasta jätskit, lisää kylmää juotavaa ja vähän suolaista. Ajettiin Alaska Hwy:lle ja käännettiin keula kohti Alaskaa! Tällä kertaa ei kuitenkaan ajettu kuin 20km ja kurvattiin tielle 37, etelää kohti. Pian huomattiin taas ajavamme metsäpaloalueella. Palanutta metsää oli molemminpuolin tietä ja ihan silmän kantamattomiin. Ei vaikuttanut olevan kovinkaan vanha tapaus, kun paloalue lykkäsi vasta ensimmäisiä kasveja pintaan. Sain yllytettyä pirkot metsänlaitaan mittapuuksi valokuvaa varten.

Noin sata kilsaa ajettuamme huomattiin viitta Boya Laken Provincial Parkiin. Pyöräytettiin auto sinne ja ajettiin järven rantaan. Olihan taas järvi!! Uskomattoman kaunis, turkoosille ja vihreälle hohtava ja todella kirkasvetinen helmi keskellä vuoristoa. 

Mussutettiin retkieväitämme rannassa ja taas päiviteltiin näkymiä. Pitihän meidän käydä jalkoja uittamassa, mutta rannan hiekka oli kuin juoksuhiekkaa ja sinne painui heti pohkeita myöten (muutkin kuin minä!). Lisäksi ranta syveni nopeasti. Sitä ei vain meinannut huomata, kun vesi oli niin kirkasta. Vähän aikaa siinä rannalla helteessä haukottiin henkeämme ja sitten pirkot alkoi puhua, että eiköhän me haeta uikkarit...

Olihan se vesi kylmää, mutta olihan se virkistävä kokemus. Minä kävin viisi kertaa uimassa ja varttuneemmatkin ainakin kolmesti. Ei minun ehkä kelin vuoksi ois tarvinnu niin monesti uida, mutta ku nämä kaks sokijaa yritti ottaa minusta uintikuvaa, niin eihän se taas oikein heti onnistunu. 

2,5 tuntia meni kuin siivillä! Uitiin, kuivateltiin, uitiin, kuivateltiin ja tietenkin otettiin kuvia. Selfieitä ja belfieitä! Välillä naurettiin, että ei nähty mitään. Ota siinä sitten kuvia! On huomattu semmonen pikku juttu, että ei meinata oikein sopia kolmestaan samaan selfieen.

Virkistäytyneenä jatkettiin matkaa ja osuttiin Jade Cityyn. Kyseessä oli koruja ja muita lahjatavaroita jadesta valmistava perheyritys. Nopea googlaaminen kuitenkin osoitti, että kyseessä lienee jadea muistuttava serpentiini (kanadalainen jade), josta harhaanjohtavasti, mutta tarkoituksella käytetään jade nimitystä. Ihasteltiin koristeita, ryypättiin ilmaiset kahvit ja matka jatkui!

Matkalla nähtiin taas yksi mustakarhukin. Niin ja vauhdissa huomasin yhden rapakon, jossa oli suden jäljet. Nykäsin auton sivuun ja hipsittiin Päpin kans kuvaamaan. Se toinen kyytiläinen istui tiukasti köysissä autossa. Lähempi tarkastelu osoitti, että samasta rapakosta oli kulkenut susien lisäksi karhu ja ilveskin. Vaikutti olevan mieluinen kulkupaikka. Päpi sai taas toimia mittatikkuna, niin on helpompi hahmottaa jäljen koko.

Ajeltiin uskomattoman kauniissa (ja kuumassa) illassa kohti Dease Lakea ja yritettiin bongailla lisää eläimiä. Eipä vaan nähty muuta kuin yks just auton alle jäänyt näätä. Oli ihan samanlainen, kuin meidän kotoinen näätäkin. Siinä ei näkynyt minkäänlaisia vaurioita, mutta ku oli jo niin kesäkarvassa. Muutenhan sisar Hoo ois vetässy sen vielä illankähämässä taanalle. On se niin monet näätän nahkomiset jo viime talavena nähäny, että varmasti siltä ois homma käyny.

Hotellille tultiin joskus ennen kahdeksaa, eli saatiinhan tuota aikaa taas tuhurattua. Mutta, olikin meillä lomapäivä! Kyllä tämmönen pieni Alaskanreissu voi tarjota monenlaista. Huomenna tais olla taas joku viidensadan siivu. Voihan se kestää, kun pitää ainaki jalkoja taas matkalla uittaa. Huomiseksi on luvattu samanlainen hellepäivä. Suattaa olla, että meidän karhubongaukset alkaa nyt jo vähentyä, kun täällä on alkanut karhun kevätpyynti. Jospa sitten vaihtoehtoisesti meille tarjoiltais jotain muuta jännää. Pysykää kuulolla! Ja Teille muutamille kommentoijille ISO KIITOS! Teidän takia viitin vielä illalla kirjottaa...

TIISTAI

Tehtiin varmaan enkat! Oltiin jo puoli kymmeneltä menossa kolmeseiskaa etelään. Pikkusen oli vielä tunteet lämpimänä sen hotellin netin kans. Jätin yöksi läppärin lataamaan kuvia blogiin, niin seittemän kuvaa se oli viidessä tunnissa ladannut. Noh, uusi päivä ja uudet pettymykset!

Enpä ehtinyt sompailla montaa minuuttia, kun ensimmäinen mustakarhu nassutti jo voikukkaa pientareella. Siitä ei muistaakseni saatu kunnon kuvaa, mutta monesta muusta karhusta kuitenkin. Nähtiin päivän aikana seitsemän karhua. Elikkäs, taas meni matkanjohtajan visiot mönkään. Ei näy vaikuttavan karhunpyynnin aloitus näihin nallukoihin.

Muuten päivässä ei ollut mitään ihmeellistä. Kesä vain alkaa olla jo täydessä loistossaan. Vuorten rinteet ovat vihreät, siis ne alueet millä ei ole lunta. Mehtäänkään ei taho enää nähä. Puhuttiinkin, että me on nyt nähty tällä reissulla talvi, kevät ja kesä. Edelleenkin suosittelen tätä ajankohtaa, jos aiotte matkustaa joskus Kanadaan. Meille pakkasenpuremille +16C on ihan jo kesäkeli täällä. Tänään, kun mittari näytti +29C, alkoi jo niska kastua.

Meziadin Junctionissa pidettiin ruokatunti. Paikka näytti olevan jonkinlainen "perusleiri". Siellä oli viipaleparakeista tehdyt majoitus- ja ruokailutilat. Pikku Hiawatha väänsi meille kanasalaatit ja matka jatkui. Pihalla piti kuvata meijän ranganajajille puukuorma. Saatanpa vilauttaa kuvaa minun metsänhoitajallekin.

Gitanyow vaikutti olevan opastekylttien perusteella historiallinen kylä. Kääntelin auton sinne, kun oli tuota aikaa... Siellähän jökötti paalu poikineen! Muuten ympäristö oli lievästi kuvailtuna epämääräistä. Täällä ei ilmeisesti makseta vanhojen autojen romuttamistodistuksesta selvää rahaa. Lähes joka kylässä on oma "Akun vehje ja värkki" - ja monessa pihassa!

Lisäksi oon pähkäillyt tätä älytöntä korppien määrää täällä. Ei eläs Koposperällä mokomat raakkujat. En oo vielä googlannu, mutta väittäisin tämän asian olevan jotenkin kytköksissä näihin alkuperäis kansoihin.

Nyt ollaan New Hazeltonissa ja kello on tiistai-iltana 21:20. Tuntuu ihan uskomattomalta, että minäkin pääsen nukkumaan oikeaan aikaan. Loistavaa Robber's Roos Motel ja wifi!! :) Huomenna matka jatkuu Prince Georgeen. Edetään varovasti. Tiedetään nimittäin, että huomisen siirtymän varrella on suomalaisia naisia karhunpyynnissä.