MINÄ PÄÄSIN ALASKAAN! (Ja on ne kyytiläisetki mukana)

Tehtävä suoritettu. Ollaan Alaskassa! (Ja tuli muuten ristuksen pitkä blogipäivitys!) Onhan ollut huikea matka, eikä tämä ole vielä edes puolessa välissä. Keskiviikkona Anchoragessa juna kääntyy kotimatkalle. Huonoista kansainvälisistä kuvayhteyksistä johtuen eilinen blogi jäi taas kirjoittamatta. Eipä silti, vapaailta tuli kyllä ihan tarpeeseen. Sattui vielä lämmin ja aurinkoinen ilta, niin saatiin paistatella mökin terassilla ja kuunnella korppien raakuntaa. Siinä kelattiin menneen viikon tapahtumia ja ihmeteltiin hyvää tuuriamme. Mutta, aloitetaanpas taas perjantai aamusta, kun lähdettiin Whitehorsesta liikkeelle.

Meillä ei ollut hotellilla aamupalaa, niin nautittiin aamupala Tim Hortonsilla (tai paremminkin eräällä parkkipaikalla). Lisäksi haettiin evästä kaupasta ja Subwaysta. Sitten oltiin valmiita tien päälle. Meillä ei ollut mitään käsitystä mitä odottaa päivän taipaleelta. Ei ehditty ajaa kuin ehkä 15 kilometriä, kun meitä varoiteltiin taas hevosista. Pirkot innostui, että - Villihevosia! Minä toppuuttelin, että ei tuo nyt niin villiltä tuossa kuvassa näyttänyt. Sitäpaitsi, alueella näytti olevan myös tiloja... Pirkot kuitenkin perusteli, että merkissä ei ollu ratsastajaa selässä.

Eläpä mittää! Kohta näkyi kuin kirjavia lehemän selekiä...

Kuusi hevosta ruokaili tyynen rauhallisesti tien vieressä ja yksi niistä oli vielä varsa. Otettiinhan me muutama kuva! Tuntui ihan uskomattomalta, kun niistä oltiin puhuttu ja tiedettiin, että hyvällä tuurilla niitä saatettais nähdäkin...

Jätettiin hevoset ja jatkettiin matkaa. Oltiin niiiiiiin onnellisia! Yhtäkkiä karjasin, että -"Mitä ne nuo on?!! Koiria??" Tien vieressä metsän laidassa juoksi kolme isoa valkoista koiraa. Pysähdyttiin, niin kaksi niistä nousi tielle. Kolmas oli arempi ja pysytteli metsän reunassa. En tiedä mistä ne siihen tipahti. Asutusta ei ollut mailla halmeilla...

Matka jatkui ja oli rehellistä! Taivas näytti välillä tosi synkältä, mutta samassa taas aurinko paistoi. Pilvet roikkuivat alhaalla ja se toi mukavaa kontrastia maisemaan. Sateen uhka leijui koko ajan, mutta saatiin vain muutamia pisaroita.

Haines Junctionissa tie kääntyy enemmään pohjoiseen ja heti "kylän" jälkeen nähtiin taas mustakarhu. Siinä se tienpenkalla nassutti ruohoa ja vähän katsahti kameraan, kun oikein nätisti pyydettiin.

Saavuttiin Kluane Lakelle ja pysähdyttiin ihastelemaan suurta järveä ja sitä komeaa maisemaa, kun bongattiin taas uusi tuttavuus. Tien laidassa vipelsi pieniä oravia. Tarkempi zoomailu osoitti, että ne oli joitakin "mainioita mangusteja". Tänään diagnosoin ne mustahäntäpreeriakoiriksi. Ovat siis maaoravien sukua ja käyttäytyvät kuin mangustit.

Alaska Hwy kulki pitkin järven rantaa ja me ajeltiin sitä hiljakseen. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin ei ole ruuhkaa tällä tiellä. Voi ajella ihan omaan tahtiin, eikä ole kenenkään tulppana. Saavuttiin lähemmäksi vuoria, niin huomasin korkealla vuoren rinteellä pieniä valkoisia pisteitä. Siellä oli ohutsarvilampaita, eli Alaskanlampaita (dall sheep).

Olivat vain niin korkealla, että käsivaralta zoomaamalla ei millään saanut tarkkaa kuvaa. Välillä piti ottaa kuvia selän takana olevasta järvimaisemasta, joka oli kuin suoraan Skotlannista ja välillä taas lampaista. Ja aurinko paistoi! Järvi oli tyyni. Elämä hymyili.

Kuljettiin Eliaksen kylkeä eteenpäin. Saint Eliaksen vuoristo oli siis koko ajan meidän vasemmalla puolella. Nähtiin, että vuorilla tuli aina välillä sadekuuroja.

Ostettiin Destruction Bayn kahvilasta jätskit ja ihan vähän pyöriteltiin silmiä, kun kuultiin hinta. Kolme Magnum-tikkua maksoi yli 18 dollaria. Vaan kyllä niitä sitten nuoltiinki hartaudella. Kohta Hili meinas, että nyt sais tulla joku eläin. Päpi huusi takapenkiltä piikkisikaa, kun sille on jääny joku piikkisikavaihe päälle. Minä toivoin, että ihan mikä vaan, kunhan sillä on neljä jalkaa ja se seisois sillai kivasti että vuori ois takana. Päpi muistutti, että piikkisiallakin on neljä jalkaa. Noh, toiveemme kuultiin. Saatiin hirvi. Ja mikä mannekiini se olikaan! Se kulki kuin catwakilla. Käänteli itseään ja kuvautti joka kantilta. Ja minähän kuvasin!

Jokainenhan meistä haluaa näyttää hoikemmalta valokuvissa...

Vähän ennen White Riveriä alkoi taas tiellä ja tien vieressä olla isoja paskakasoja. Ihmeteltiin niitä, että ei ole ihan pienestä elukasta kyse. Joku veikkaili biisoneita, mutta ei ne niin isoja kasoja ollut. Ehdoteltiin villihevosia, mutta ei niistäkään oltu varoiteltu. Hirven papanoita ne ei ollu... Totesin vaan, että yleensä se jälentekijä on löytynyt jälkien päästä. Niin oli nytkin. Kun saavuttiin lähes kuivaksi kuivuneen White Riverin sillalle, huomasin jotain sillan alla...

Paljon ja monenlaista oon tähän ikään jo kerennyt nähdä, mutta villihevoslauma kulkemassa omassa ylhäisyydessään on ehkä sykähdyttävintä ikinä. Sanat ei riitä kertomaan. Meitä lähinnä oli kymmenen hevosta ja kauempana jokiuomassa oli lauma, josta laskettiin ainakin 15 päätä.

Lataan tähän huonolaatuisen, käsivaralta kuvatun videonpätkän hevosista. Jouduin zoomailemaan, niin tulos on sen mukainen.

Mulla tuli niin kiire kuvaamaan niitä hevosia, että en kerennyt edes laittaa kenkiä jalkaan. Sukkasiltaan hilpasin sinne jokivarren niitettyyn pajukkoon. Oisin saattanut seurata niitä siinä vaikka kuinka kauan. Kun se kymmenen hevosen lauma saavutti päälauman, alkoivat ne laukata rannalla. Välillä piehtaroivat hiekassa ja taas laukkasivat. Ollappa siinä silloin kunnon kamera hyvällä jalustalla. Pakko oli kuitenkin hipsiä takaisin autoon ja jatkaa matkaa. 

Mutkan takana meitä odottikin taas mustakarhut. Emokarhu kahden ylivuotisen kanssa oli syömässä tien vieressä. Kuvailtiin niitä siinä hetki ja jatkettiin matkaa.

Oltiin ajettu ainakin kymmenen kilometriä, kun tajusin. Minäkin olin siellä jokivarren niitetyssä risukossa sukkasillaan, ainakin 50m autosta, täysin lumoutuneena hevosista ja karhupentue oli mutkan takana. Noh, se oli semmonen win-win tilanne. Minä sain rauhassa kuvata ja ne syödä.

Alaska Hwy on USA:n armeijan toisen maailmansodan aikana tekemä tie. Voitte lukea siitä vielä tarkemmin vaikka Wikipediasta klikkaamalla tästä. Armeija jätti silloin jälkeensä paljon särkynyttä kalustoa, jota näkyy vieläkin tien varrella. Pääsääntöisesti ne autonromut on koottu nyt kylien liepeille ja leirintäalueille.

Vielä ennen Beaver Creekiä, missä meidän majoitus oli, hihkaisin, - SUSI! Tai joku! Liinat kiinni ja kameralla nopea osoitus takaviistoon. Sain jonkinlaisen kuvan. Hinnoittelin kuvan otuksen kojootiksi.

Käytiin kääntämässä auto kauempana ja palattiin takaisin. Hili ja Päpikin näki vielä pois päin kulkevan kojootin vilahtelevan rämeellä. Taas saatiin merkitä uusi laji check-listaan.

Meidän majoitus oli siis Beaver Creekissä, 30km ennen Alaskan rajaa. Se oli mökki majoitus. Buckshot Betty's löydettiin ja menin kirjaamaan meidät sisään. Kyllä vaikutti, että en saa palvelua. Kaljan myynti oli sille martalle paljon tärkeämpää, kun ottaa vastaan majoittuvia asiakkaita. Sain kuitenkin lopulta avaimen ja ajettiin takapihalle, missä mökki oli. Ympäristö ei ollut mitenkään viehättävä, mutta mökki oli siisti. Oli kunnon suihku, vessa ja hyvät sängyt. Istuttiin ilta-auringossa mökin terassilla ja päiviteltiin päivän kulkua. Nettihän siellä perämökissä ei toiminut, kuin vähän terassilla.

Aamulla syötiin "aamiainen" naapurissa. Kun kerta oli niin vaikeaa se palvelu edellisenä iltana, niin päätin heti, että tuo ei enempää minun rahoja nappaa! Käänneltiin vielä kerran (tai ainakin kahdesti, kun minun kompassi meni siinä kylässä aina sekaisin) auton keula Alaska Highwaylle ja otettiin suunnaksi Alaska. Ihan samantien tulikin eteen tulli. Ajoin edellä menevän auton perässä tullin ohittavaa tietä tullin kohdalle ja siinä heräsi epäilys. Ollaankohan me nyt väärässä paikassa?!? Pällistelin hetken ja totesin, että meidän ois varmaan pitänyt ajaa niistä "parsista". Pyöräytin voortin ympäri ja samalla huomasin, että ei! Tämä on yks suuntanen. Pyöräytin samalla takaisin jonoon. Ilmeisesti se minun volttaaminen siinä rajalla oli herättäny jonkinlaisen kiinnostuksen rajamiehissä, kun tulivat oikein kaksissamiehin ulos minua puhuttelemaan. Yritin kysyä, että oonkohan väärässä paikassa ja missähän minun pitäis olla? Jannu puhui mulle aika painokkaasti, että ei "haiveillä" kuulemma saa tehä uukkareita, eikä voltata, niinku raveissa. Kysyi, mihin oon menossa? Väitin pyrkiväni Alaskaan. Meinas, että nyt on keula oikeaan suuntaan, että etteen päin, sano Mannerheim!

Siitä ku tokenin, niin tajusin, että sehän oli Kanadan tulli! Se tuli vaan niin äkkiä, että ei aivot toiminu. Ainakin 20 kilsaa saatiin vielä ajaa, ennen ku tuli USA:n tulli. Se rajanylitys oli helpoin ja miellyttävin kokemus ikinä. Hyväntuulinen herrasmies toivotti Ladyille päivää, kyseli miten menee ja pyysi passit. Kysyi, miksi pyritään Alaskaan? Edellisestä rajanylityksistä viisastuneena kirjoitin aamulla lapulle meidän matkasuunnitelman. Eli, ne päivät ja paikat, mitkä rajamiehiä saattaa kiinnostaa. Mies kun kysyi, milloin viimeksi olemme olleet USA:ssa, iskin käteen matkasuunnitelman. Mies luki päivämäärät, paikat ja toivotti meille oikein hyvää matkaa. Toivoi, että nautitaan Alaskan matkastamme.

Nyt päivä oli pilvinen, mutta ei haitannut! Oltiin Alaskassa! Viimeisestä siirtymästä Alaska Highwaylla ei ole paljon kerrottavaa. Oli suota, lampia, suota, vuoria, suota ja piiiiiiiiiiiiiiiitkiä suoria. Eräänkin suoran pituudeksi mitattiin 14 mailia (22,53km) ja heti pienen kaarteen jälkeen alkoi toinen 13 mailia (20,92km) pitkä suora. 

Erään kylän laitamilla huomattiin hautausmaa. Miettikää, ensimmäinen hautausmaa tällä reissulla, mille kurvattiin. Oli jotenkin niin "silmään pistävä", että ei voinut jättää väliin.

Sanonpahan vaan, että ei joutas meijänperällä tuommoset vähän yli 30-piikkiset sarvet hautuumaalle. Toiset samanlaiset, ellei vielä isommat oli tuolla karsinassa sisällä. Kyllä sitä pittää olla monenlaista meininkiä tässä maalimassa...

Ei täällä ameriikassakaan oo kaikki niin isua ja komiaa. Kaikki bisnekset ei vaan kanna...

Huomattiin Taylor Hwy ja piti kiireesti pyöräyttää sinne. Taylor Hwy on se tie, joka johtaa Alaskan pohjoisimman rajanylityspaikan kautta Yukoniin, Klondikeen ja Dawson Cityyn. Meillähän on meininki ajaa sitä tietä vajaan viikon päästä, vaikka se onkin yli puolet matkasta hiekkatietä. Ja kappas! Tiellähän olikin isot laput, että TIE ON SULJETTU! Tätä tietä matka Dawson Cityyn on noin 300km, kun taas vaihtoehtoreittiä 1200km. Kauempana kuitenkin nähtiin valotaulu ja matkanjohtaja sai taputtaa suuria karvaisia käsiään! Tie avataan tiistaina.

Tok:ssa pysähdyttiin ostamaan kahvit ja vähän shoppailemaan. Meidän kylkeen lykkäänty vanhempi herrasmies, joka oli entinen opettaja. Hän oli kovasti kiinnostunut Suomesta. Hän kertoi, että hänen hyvä ystävänsä on Sonny Miettinen. Hän (Sonny) on suuri kullankaivaja ja hänen isänsä on ollut Fairbanksin ensimmäinen seriffi. Oli kovasti kiinnostunut meidän koulujärjestelmästämme ja kertoili vaikka mitä vinkkejä meidän matkan varrelle. Jopa kassalla työskennellyt vanhempi rouva kertoi kaupassa eilen notkuneen suomalaisen rekkakuskin. Kuski asuu nykyään USA:ssa, mutta on varttunut Suomessa. Eipä tullut meidän eteen enää notkumaan...

Sitten saavuttiin Delta Junctioniin! Kello oli ehkä, 14:30. Alaska Highvayn 1422 mailia oli nyt ajettu läpi. Oltiinhan me toki ajettu aika reilusti jo ennen sitäkin ja toivottavasti ajetaan vielä mooooooonta mailia lisääkin. Lyhyemmästihän tästä kyllä ois Koposperälle, jos jatkettais vaan matkaa. Menishän tuo Siperiakin tässä samalla vauhilla. Sitä en sitten tiijä, mitä se Seattlen autovuokraamon räkättävä harakka ajatuksesta tykkäis...

Kun Alaska Hwy loppui, alkoi satamaan. Tai sanottaisko, että sitten me satuttiin sateen alle. Viimeiset 100km ennen Fairbanksia oli jo melko työläät. Tiessä oli syviä uria, eikä meillä oo mitenkään hyvät renkaat. Päästiin kuitenkin hotellille ja pirkot pääsi pyykkäämään. Nyt kun blogi on päivitetty ja pyykit pesty, on aika unien. Menkää te Haapajärvelle raveihin! Pelatkaa mulle vaikka kahen euron voittajaa toisessa lähössä numerolle kaks. En oo nähny ohjelmaa, mutta kannatuksen vuoksi. 

Huomenna me lähetään taas - Yllätys, yllätys! vuoristoon. Mennään kahtomaan tämän Amerikan mantereen korkein vuori Mount McKinley. Tuttavallisemmin Denali. Yrittihän ne Myllylä ja Isometsäki aikoinaan sinne kiivetä, mutta huonon sään vuoksi yritykseksi jäi. Meille lupaa hyvää keliä. Saattaahan se kuitenki olla, että viihdytään paremmin siinä Tri Valleyn mökissä naatiskellen maisemista ja maitokahvista.