PYLLERÖT PIITSILLÄ JA TOTEEMIT TANASSA

Niin hyvin ku minä jaksoin eilen kirjottaa, niin eiköhän se netti taas kaatunut, enkä saanut sitä tekstiä julkaistua. Nyt saatte taas jatkokertomuksen. Aloitetaan maanantai aamusta...

MAANANTAI

Minä kysyn aika usein blogin loppuvaiheessa, että minkähän tälle tekstille keksis nimeksi? Tänään iltamassa Hiliä rupes kauhiasti hytkytyttämään autossa ja se sanoi, että nyt minä tiijän sulle blogin nimen! Annetaan teidän mielikuvien kuitenkin vielä hetken lentää ja palataan ensiksi aamuun ja Watson Laken Sign Post Forestiin.

Sign Post Forest on kylttipuisto Alaska Highwayn varrella Watson Lakessa. Kaikki on saanut alkunsa siitä, kun 1942 eräs tietä tekemässä ollut koti-ikäväinen sotilas kiinnitti paaluun tienviitan, jossa kerrottiin kilometrit hänen kotikaupunkiinsa Illinoisissa. Kylttejä on tullut pikkuhiljaa lisää ja nyt niitä on jo noin 80000 kappaletta. Kaikki ei enää nykyään ole tienviittoja, vaan joukosta löytyy myös rekisterikilpiä, mainostauluja, rikkalapioita ja jopa leivänpaahdin.

Huomasin jo eilen illalla, että yksi aika tutun näköinen kyltti oli tien laidassa olevassa kylttirivistössä. Pitihän se sitten tänään käydä kuvaamassa.

 

Löytyihän sieltä yksi tuttu juomaprikkakin. Lisäksi yhdessä kyltissä luki Oulu, mutta se oli lienee hilattu sinne Wisconsinin Oulusta, ainakin kyltin väristä päätellen.

Tottakai mekin kannettiin kortemme kekoon! Nyt tietävät satunnaiset kulkijat, että Watson Lakesta ei oo ku 6078km Koposperälle. Toki pitää muistaa lähteä Alaskaan päin! Venäjän kautta on lyhin reitti. Kiitokset vain Porvoon P-merkin naisille kyltin teosta. Kyltissä on lisänä vielä QR-koodi, jonka lukemalla pääsee tähän blogiin. Löydettiin vielä juuri ja juuri sopiva vapaa tila lähes ulkokehältä. Siellä se nyt näpöttää paalussa Alaska Hwy:n ja yhdeksännen kadun kulmauksessa ja loistaa komeasti auton valoissa.

Puistossa hortoillessa tuli kuuma! Mittari pojotti +27C ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Haettiin kaupasta jätskit, lisää kylmää juotavaa ja vähän suolaista. Ajettiin Alaska Hwy:lle ja käännettiin keula kohti Alaskaa! Tällä kertaa ei kuitenkaan ajettu kuin 20km ja kurvattiin tielle 37, etelää kohti. Pian huomattiin taas ajavamme metsäpaloalueella. Palanutta metsää oli molemminpuolin tietä ja ihan silmän kantamattomiin. Ei vaikuttanut olevan kovinkaan vanha tapaus, kun paloalue lykkäsi vasta ensimmäisiä kasveja pintaan. Sain yllytettyä pirkot metsänlaitaan mittapuuksi valokuvaa varten.

Noin sata kilsaa ajettuamme huomattiin viitta Boya Laken Provincial Parkiin. Pyöräytettiin auto sinne ja ajettiin järven rantaan. Olihan taas järvi!! Uskomattoman kaunis, turkoosille ja vihreälle hohtava ja todella kirkasvetinen helmi keskellä vuoristoa. 

Mussutettiin retkieväitämme rannassa ja taas päiviteltiin näkymiä. Pitihän meidän käydä jalkoja uittamassa, mutta rannan hiekka oli kuin juoksuhiekkaa ja sinne painui heti pohkeita myöten (muutkin kuin minä!). Lisäksi ranta syveni nopeasti. Sitä ei vain meinannut huomata, kun vesi oli niin kirkasta. Vähän aikaa siinä rannalla helteessä haukottiin henkeämme ja sitten pirkot alkoi puhua, että eiköhän me haeta uikkarit...

Olihan se vesi kylmää, mutta olihan se virkistävä kokemus. Minä kävin viisi kertaa uimassa ja varttuneemmatkin ainakin kolmesti. Ei minun ehkä kelin vuoksi ois tarvinnu niin monesti uida, mutta ku nämä kaks sokijaa yritti ottaa minusta uintikuvaa, niin eihän se taas oikein heti onnistunu. 

2,5 tuntia meni kuin siivillä! Uitiin, kuivateltiin, uitiin, kuivateltiin ja tietenkin otettiin kuvia. Selfieitä ja belfieitä! Välillä naurettiin, että ei nähty mitään. Ota siinä sitten kuvia! On huomattu semmonen pikku juttu, että ei meinata oikein sopia kolmestaan samaan selfieen.

Virkistäytyneenä jatkettiin matkaa ja osuttiin Jade Cityyn. Kyseessä oli koruja ja muita lahjatavaroita jadesta valmistava perheyritys. Nopea googlaaminen kuitenkin osoitti, että kyseessä lienee jadea muistuttava serpentiini (kanadalainen jade), josta harhaanjohtavasti, mutta tarkoituksella käytetään jade nimitystä. Ihasteltiin koristeita, ryypättiin ilmaiset kahvit ja matka jatkui!

Matkalla nähtiin taas yksi mustakarhukin. Niin ja vauhdissa huomasin yhden rapakon, jossa oli suden jäljet. Nykäsin auton sivuun ja hipsittiin Päpin kans kuvaamaan. Se toinen kyytiläinen istui tiukasti köysissä autossa. Lähempi tarkastelu osoitti, että samasta rapakosta oli kulkenut susien lisäksi karhu ja ilveskin. Vaikutti olevan mieluinen kulkupaikka. Päpi sai taas toimia mittatikkuna, niin on helpompi hahmottaa jäljen koko.

Ajeltiin uskomattoman kauniissa (ja kuumassa) illassa kohti Dease Lakea ja yritettiin bongailla lisää eläimiä. Eipä vaan nähty muuta kuin yks just auton alle jäänyt näätä. Oli ihan samanlainen, kuin meidän kotoinen näätäkin. Siinä ei näkynyt minkäänlaisia vaurioita, mutta ku oli jo niin kesäkarvassa. Muutenhan sisar Hoo ois vetässy sen vielä illankähämässä taanalle. On se niin monet näätän nahkomiset jo viime talavena nähäny, että varmasti siltä ois homma käyny.

Hotellille tultiin joskus ennen kahdeksaa, eli saatiinhan tuota aikaa taas tuhurattua. Mutta, olikin meillä lomapäivä! Kyllä tämmönen pieni Alaskanreissu voi tarjota monenlaista. Huomenna tais olla taas joku viidensadan siivu. Voihan se kestää, kun pitää ainaki jalkoja taas matkalla uittaa. Huomiseksi on luvattu samanlainen hellepäivä. Suattaa olla, että meidän karhubongaukset alkaa nyt jo vähentyä, kun täällä on alkanut karhun kevätpyynti. Jospa sitten vaihtoehtoisesti meille tarjoiltais jotain muuta jännää. Pysykää kuulolla! Ja Teille muutamille kommentoijille ISO KIITOS! Teidän takia viitin vielä illalla kirjottaa...

TIISTAI

Tehtiin varmaan enkat! Oltiin jo puoli kymmeneltä menossa kolmeseiskaa etelään. Pikkusen oli vielä tunteet lämpimänä sen hotellin netin kans. Jätin yöksi läppärin lataamaan kuvia blogiin, niin seittemän kuvaa se oli viidessä tunnissa ladannut. Noh, uusi päivä ja uudet pettymykset!

Enpä ehtinyt sompailla montaa minuuttia, kun ensimmäinen mustakarhu nassutti jo voikukkaa pientareella. Siitä ei muistaakseni saatu kunnon kuvaa, mutta monesta muusta karhusta kuitenkin. Nähtiin päivän aikana seitsemän karhua. Elikkäs, taas meni matkanjohtajan visiot mönkään. Ei näy vaikuttavan karhunpyynnin aloitus näihin nallukoihin.

Muuten päivässä ei ollut mitään ihmeellistä. Kesä vain alkaa olla jo täydessä loistossaan. Vuorten rinteet ovat vihreät, siis ne alueet millä ei ole lunta. Mehtäänkään ei taho enää nähä. Puhuttiinkin, että me on nyt nähty tällä reissulla talvi, kevät ja kesä. Edelleenkin suosittelen tätä ajankohtaa, jos aiotte matkustaa joskus Kanadaan. Meille pakkasenpuremille +16C on ihan jo kesäkeli täällä. Tänään, kun mittari näytti +29C, alkoi jo niska kastua.

Meziadin Junctionissa pidettiin ruokatunti. Paikka näytti olevan jonkinlainen "perusleiri". Siellä oli viipaleparakeista tehdyt majoitus- ja ruokailutilat. Pikku Hiawatha väänsi meille kanasalaatit ja matka jatkui. Pihalla piti kuvata meijän ranganajajille puukuorma. Saatanpa vilauttaa kuvaa minun metsänhoitajallekin.

Gitanyow vaikutti olevan opastekylttien perusteella historiallinen kylä. Kääntelin auton sinne, kun oli tuota aikaa... Siellähän jökötti paalu poikineen! Muuten ympäristö oli lievästi kuvailtuna epämääräistä. Täällä ei ilmeisesti makseta vanhojen autojen romuttamistodistuksesta selvää rahaa. Lähes joka kylässä on oma "Akun vehje ja värkki" - ja monessa pihassa!

Lisäksi oon pähkäillyt tätä älytöntä korppien määrää täällä. Ei eläs Koposperällä mokomat raakkujat. En oo vielä googlannu, mutta väittäisin tämän asian olevan jotenkin kytköksissä näihin alkuperäis kansoihin.

Nyt ollaan New Hazeltonissa ja kello on tiistai-iltana 21:20. Tuntuu ihan uskomattomalta, että minäkin pääsen nukkumaan oikeaan aikaan. Loistavaa Robber's Roos Motel ja wifi!! :) Huomenna matka jatkuu Prince Georgeen. Edetään varovasti. Tiedetään nimittäin, että huomisen siirtymän varrella on suomalaisia naisia karhunpyynnissä.