MAISEMAA MONEN SORTTISTA

Tänään oli/on Kanadan Ainon syntymäpäivä. Päätettiin ilahduttaa pienellä synttärikortilla. Otettiin siis eilen itsestämme kuva. Hommattiin oikein rekvisiitaksi Happy Birthday-ilmapallokin. Ennen kuvan ottamista, varttuneemmat siskot lähti hakemaan pallon autosta. Minä seurasin touhua hotellin ikkunasta. Ne kiersi autoa, aukoi ovia ja levittelivät käsiään. Tais niitä vähän naurattaakin. Ilmapallo oli kadonnut! Ei löytynyt autosta puhjenneena, eikä tyhjentyneenä. Ilmeisesti siinä vaiheessa, kun noustiin autosta ja alettiin kiskoa laukkuja peräosasta, pallo huilasi ilmojen tielle. Ilmoitettiinkin sitten vain Ainolle, että pallo on lähetetty tulemaan. - Tarkkaile ilmatilaa!

Todella hyvän aamupalan jälkeen lähdettiin kiireesti tien päälle. Ensimmäinen aamu, kun tuntui kolealta. Taivas oli ihan pilvessä. Ja nyt kun nähtiin enemmän ympärillemme, niin olihan se maa lätty. Ihan lätty! Grande Prairie oli nimensä veroinen. Navigaattori opasti meidät kohti Dawson Creekiä, mutta kappas! Heti tien alkuun oli rakennettu uusi kiertoliittymä ja se meidän tie oli kokonaan suljettu. Tai itse asiassa sitä tietä vasta tehtiin. Kiertotiestä ei merkkiäkään. Lähdettiin kokeilemaan omaa kiertotietä. Ajeltiin preerialla tilojen ohi kulkevaa hiekkatietä, että tie vaan pölisi. Navi oli ihan hukassa. Me vähän vähemmän ja lopulta osuttiinkin isolle tielle.

Jonkin aikaa ajettuamme alkoi oikealta näkymään iso järvi. Järvi oli tosi suuri! Varmaan kymmenen kilometriä pitkä! Muisteltiin, että olihan sen yhdenkin talon pihassa iso vene... Kun tie kääntyi niin, että lähestyttiin suoraan päin järveä, alkoi epäilys hiipiä...

- Paskat se mikään järvi ollut, ku kangastus! Meillä oli autossaki enemmän vettä ku siinä järvessä. Onpahan nyt sitten seki ihme nähty. Uskomatonta, mutta totta.

Dawson Creekissä pysähdyttiin sen verran, että näpsittiin todistusaineistot. Onhan tämä jo saavutus päästä Alaska Hwy:lle. Ollaan sen verran kaukana kotoa, että ei tuu ihan vuosittain käytyä.

Navillekin taas helepon lykkäs. Huomasin jossain vaiheessa, että sen tarvii puhua meille vasta 438 kilometrin päästä. Helepompi varmaan ollakki vain kuunteluoppilaana...

Alaska Highwayn alku oli kumpuilevaa peltomaisemaa. Isoja lihakarjatiloja ja paljon hevosia. Nopeasti maisema kuitenkin muuttui. Tayloria lähestyttäessä oli jopa suuria ja syviä rotkoja. - Ja tietenkin Hili istui taas ulkokurvin puolella.

Jossain vaiheessa maasto muuttui metsäisemmäksi ja oli piiiiiiiiiitkiä tiesuoria. Monessakin vaiheessa sanottiin, että -"Nyt tullaan taas Kiuruveelle!" 

Eräällä suoralla riemastuin! Nyt varoitettiin niistä Kalliovuorten villihevosista. Pudotin vauhdin kaheksaankymppiin ja silmä tarkkana tuijotettiin kaikki risukot, niittyläimäreet ja tienpientareet. Tienpientareet täällä onkin niitetty ihan sileäksi, että näkyvyyttä piisaa. Ei nähty hännän huiskaustakaan, mutta huomattiin taas mustakarhu. Se tonki maata eräällä aukealla ja heinittyneellä linjalla. Oli kuitenkin niin kaukana, että ei saatu oikein selvää ja tarkkaa kuvaa.

Välillä nähtiin valtavia metsäpaloalueita. Se liekosammalta muistuttava kuusimetsä oli palanut, eikä jäljellä ollut, kuin tupsupäisiä rankoja. Välillä taas risukot loistivat lähes ruskan väreissä. Päiviteltiin vain, että miten voikin yhdellä tiellä olla niin monenlaista maisemaa.

Pilviverho repeili ja välillä nähtiin "Simpsonit-pilviä", toisena hetkenä tuli muutama sadepisara lasiin. Joskus kauempana nähtiin satavan ihan kunnolla. Jossain oli pätkä märkää tietä. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut pyyhkijöitä käyttää, kuin tuulilasin pesemiseen.

Nähtiinhän me nyt sitten se oikea karibukin, eli meikäläisittäin poro. Ne kaksi aiempaa sarvipäätä, mitkä nähtiin Jasperissa, olikin ilmeisesti vapiteja.

Aino toivoi äitienpäivänä, että koittaisin saada kuvaan äitikarhun ja pennun. Tai sitten se tarkoitti, että koittaisin kuvata sen äitin ja karhun. Me ei enää kukaan muistettu miten se meni... Tässä on nyt kompaktisti kaikki samassa kuvassa. On Mama Nikula, Mama Bear ja baby Bears. Otin minä siitä toisestakin äitistä samanlaisen kuvan. Se jakanee sen sitten omassa instassaan.

Jollain suoralla taas huomattiin iso musta kasa. Noh, karhuhan siellä pyllötti. Kaiveli maata ja välillä vilkuili meitä kyllästyneenä. Oli tottunut näköjään kaikenlaiseen julkisuuteen.

Eikä tarvinnut taas ajaa montaakaan kilometriä, kun yksi möhkö oli pientareella möyhimässä. Matkaa karhuun oli alle kymmenen metriä, niin yhteiskuvat jätettiin ottamatta. Videota otin pienen pätkän, niin näette tekin sen "livenä".

Oltiin jo melkein Fort Nelsonissa, kun taas huomattiin pellolla karhu. Tämä oli vähän arempi, eikä häiritty sitä kuvan ottoa enempää. Tämän jälkeen toivoin vain pikku-karhuja. Pikku-karhut olis niiiiin kiva nähdä.

Sitä saa, mitä tilaa! Mama ja baby bears tepsuttelivat pienen pellon kulmalla vajaa kilometri ennen meidän hotellia. Oltiinhan me jo näkevinämme karhu ihan keskustassakin, mutta onneks se oli vain koira. Senkin takia piti jo palata takaisin.

Elikkäs yhteenvetona, tänään nähtiin 10 mustakarhua, yksi karibu ja useita peuroja. Huominen siirtymä on taas karvan yli 500km. Saapa nähä mitä Alaska Hwy meille huomenna tarjoilee...