MAALIMAN KATOLLA!

Nyt on taas kirittävänä semmonen takamatka, että en tiijä miten tästä selviää. Kaks yötä on mennyt ilman nettiä, eikä ole päässyt kirjoittamaan sanaakaan. Nyt ollaan kuitenkin Carmacksissa, Yukonissa, Kanadassa. Netti vaikuttaa lupaavalta, mutta katotaan kauanko bitti kulkee...

SE OLI EHKÄ TORSTAI...

kun lähdettiin Anchoragesta paluumatkalle. Aamulla käytiin vielä Spenard Laken rannalla katsomassa lentokoneita, tankattiin auto ja suunnattiin Glenn Highwaylle. 

Ehdittiin ajaa ehkä noin sata kilometriä, kun huomattiin tuttu tienviitta. Tokihan me ajettiin tietä, mutta eipä se oikein johtanut mihinkään. Muuttui lopulta yksityistieksi, eikä hirvetty mennä kenenkään pihalle illistelemään...

Glenn Hwy:ta sanotaan myös mahdottoman kauniiksi tieksi. Olihan se sitä varmasti, mutta alkoi satamaan. Pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ei vuoret päässy pelottamaan. Syviin kanjoneihin kyllä kurkisteltiin ja ne saattoi yhtä kyytiläistä pelottaakin. Se samainen kyytiläinen ei aina oo ihan just kartalla. Torstaina se rupes laskeskelemaan, että - Kortitki on varmaan jo perillä. Minä tuumasin, että - Ei maha olla... Se muisteli, että - Denalistahan ne jo postitettiin. - Joo, niin postitettiin, tai tarkemmin Cantwellista. Tiistaina laitettiin postiin. - Sehän oli viime viikolla.  - No, ei ku kaks päivää sitten.

Erään RV-parkin pihassa piti kuvata muutama rattori. Laitetaan teillekin maistijaisiksi yks Casen kuva. Instagramin puolelle lisäsin muistaakseni yhden jo aiemmin.

Tälle mökille en yhtäkkiä keksiny selitystä. Vaikutti, että ei se koskaan ole ollut tuon korkeampi. Tästäköhän se sanonta on lähtenyt, että "Tervetuloa matalaan majaani!" Onhan tuossa tietenkin omat hyvätki puolensa. Ainaki tohtii talvella puotella lumia katolta. Ja ei, tämä ei ollut meidän majoitus, vaikka joku jo niin epäilikin.

Jos ei ois nähty näiden reilun kahden viikon aikana niin mahtavia vuorimaisemia, että on jo vuoriähky, niin ois kyllä harmittanu. Nähtiin kuitenkin taas ikijäätiköitä Matanuska Riverin Glacier View:ssä. Nähtiin ohutsarvilampaita ja upeita vihreitä värejä vehreillä tienvarsilla. Glennalleniin saavuttaessa tiesin odottaa upeaa näkymää Wrangellin vuoristoon, kun minulla on ollut kyseinen maisema puhelimessa taustakuvana. Noooh, ei se sillä kelillä ihan ennakkokuvitelmia vastannut, mutta otin siitä teillekin kuvan...

Eikö ollu komia?!! Upea tulivuori, joka osoittaa olevansa elossa ja voivansa hyvin. Pittääpä ihan vertailun vuoksi laittaa se netistä imuroitu kuva, että huomaatteko yhtään eroavaisuuksia...

Ei jääty murehtimaan, vaan aateltiin, että hyvä ruoka - parempi mieli ja kurvattiin Glenallenissa Erneston baariin syömään. Ihan hyvän makuinen burgeri sieltäkin löytyi, vaikka vähän väliä tuli vilkuiltua keittiön suuntaan, että milloin se "Kuppilat kuntoon Gordon Ramsay" heittelee siellä lautasia seinään. Eipä kuitenkaan tullu Gordonia, eikä onneks jalla-jallaa!

Erään entisen kolleegan sanoin, "kirkkenee, kirkkenee". Pilvet hajosivat ja aurinko alkoi paistamaan. Nähtiinhän me vielä useita upeita vuoria ennen Tokia. Lämpötilakin oli jo sitten taas kahdenkympin pinnassa.

Jossain vaiheessa huomasin, että tältä reissulta ei ole vielä istuvaa kotkaa. Eipä tarvinnut ajaa montaa kilometriä, kun se näpötti kuvattavana. Ja jonkin ajan päästä huomasin toisen vielä kauempana.

Hirviä nähtiin tällä matkalla yhteensä kuusi. Tämä lammessa kahlaava mullero oli joutsenten kanssa sulassa sovussa niin pitkään, kun me saavuttiin paikalle.

Meillä oli Tokissa taas mökkimajoitus. Mökissä oli katto korkealla, mutta muuten se olisi kaivannut pientä päivitystä. Netti oli ihan surkea. Illalla vielä pystyttiin vähän somettamaan, mutta aamulla ei päästy nettiin enää ollenkaan. Sen verran oon näillä reissuilla tapellu huonojen yhteyksien kans, että enää en edes avaa läppäriä, ellei yhteys ole kunnollinen.



PERJANTAINA...

karisteltiin Alaskan hiekat kengistä ja lähdettiin hyvissä ajoin tien päälle. Taylor Hwy oli avattu tiistaina, kuten edellisellä viikolla luvattiin. Taas yritteli välillä ripsiä vettä. Synkät pilvet roikkuivat, mutta ei annettu sen häiritä.

Minä yritin taas ottaa kelistä kaiken irti. Nähtiin niin monenlaisia tummia ja sinisiä sävyjä, mutta eihän ne kuvassa sitten näytä miltään. Vaan sen yhteenvedon näistä kuvista voi tehä, että on mukavampi olla metänomistaja Koposperällä, ku Alaskassa.
Koitettiin kytätä sopivaa kohtaa, missä oisin saanut ottaa kuvan "mummut pilvessä". Läheltä ne pilvet yli kulki, mutta ei meidän mummuilla ihan pituus riittänyt.

Chicken, AK on pienehkö kultakylä Taylor Hwy:n varrella, noin 100km Alaska Hwy:lta pohjoiseen. Kylä on muodostunut kultaryntäyksen aikana ja 1902 sille on pitänyt antaa postiosoite. Asukkaat halusivat kylän nimeksi Ptarmigan, joka tarkoittaa kiirunaa. Valitettavasti kyläläisistä ei kukaan tiennyt miten nimi kirjoitetaan ja lopulta päädyttiin nimeen Chicken (kana). Kylässä on edelleen seitsemän vakituista asukasta.

Nykyään kylästä - ja varsinkin turisteista - otetaan kesäisin kaikki irti. Kylässä jäjestetään jopa rockfestarit,  Chickenstock! Ohessa näette päästagen, eli esiintymislavan. Sähköjähän kylässä ei ole, vaan kaikki toimii generaattoreilla.

Saanen esitellä, Chickenin Downtown. Sekatavarakauppa, viinakauppa, saluuna ja kahvila. Nurkalta saa vielä tankata bensaa edulliseen 3,89USD/gallon (1,027€/litra) hintaan!

Kun kana oli kynitty, me jatkettiin matkaa. Taylor Hwy jatkui ylös vuorille hiekkatienä. Taikurille itelleenki tuli vähän yllätyksenä kuinka se luikerteli vuorenrinnettä ja syvät rotkot odotti toisella puolella. Onhan me jo tällaisiin teihin totuttu, mutta tämä oli aika kapea hiekkatie, eikä missään ollut minkäänlaisia suojakaiteita.  

Noustiin ylös vuorille ja yhdessä kohdassa piti jo viilentää tunteita. Sisar Hoo veti kisapipon päähän ja korkkas drinksun. Minä nimittäin neuvoin ottamaan pipon mukaan, kun ei tiedä jos Alaskassa on kylmä. Kanadan raja lähestyi uhkaavasti, eikä pipoa oltu vielä käytetty kuin kassalippaana.

Ylempänä alkoi kerääntyä uudelleen sadepilviä ja ukkonenkin tuntui räsäyttelevän. Kuljettiin kuitenkin rohkeasti eteenpäin.

Poker Creek on Pohjois-Amerikan pohjoisin rajanylityspaikka. "Asukasluku" näytti olevan kolme. Eli, siellä asustaa varmaankin aina kolme rajamiestä vuorossaan. Rajanylitys kävi kivuttomasti. Oikein mukava mieshenkilö kyseli vesisateessa seisten muutamia kysymyksiä ja toivotti tervetulleeksi taas Kanadaan.

Nyt sitten oltiin Top of The World Highwaylla. Tie muuttaa nimeään tultaessa Kanadan puolelle. Tai oikeastaan jo siinä kohdassa, kun Taylor Hwy jatkaa pohjoiseen Eagleen. Olihan siellä maaliman huipulla vielä aika korkeat aurausvallit, mutta niin me vain huristeltiin.

Tarpeeks ylös kun jatkettiin, ei siellä kasvanut enää puita, mutta joitakin kukkia kylläkin. Tämä yks kukka tässä jälkimmäisessä kuvassa könysi vielä korkeammalle. Minäkin olin vähän tietä korkeammalla rinteessä ja meinasin saada kuolemantaudin, kun se tuuli oli niin jäätävä.

Saavuttiin Dawson Cityyn rajun raekuuron saattelemana. Odotettiin lautalle menoa ainakin yksi vuoropari, ennen kuin työnnyttiin vesille. Top of The World Hwy siis loppuu Yukonjoen rantaan ja siitä pitää mennä viimeiset 500 metriä lautalla yli. Yritettiin odottaa, josko ukkoskuuro menisi ohi ja nähtäisiin vähän ympärillemme, kun seilataan Yukonjoella. Aina vain ripsi vettä, niin pakko oli ajaa lauttaan. Päätettiin kuitenkin ottaa seuraavana päivänä auringonpaisteessa lisää kyytiä.

Kirjauduttiin Westmark hotelliin ja meitä odotti taas se niiiiiin tuttu yllätys. Ei ollut nettiä! Tai oli, mutta se toimi vain hotellin aulassa ja oli hitaampi kuin uskalsin pelätä. Enpä siis edes aukaissut konetta. Taistelin kännykällä sen muutaman rivin terveiset ja painuin nukkumaan.

Lauantai meillä olikin sitten Dawson-päivä. Siitä kirjoitan kuitenkin myöhemmin erikseen. Nyt on taas pakko vähän nukkua. Pikkusen kyllä pelottaa, mihin tässä vielä joutuu...
Facebook ja muu sosiaalinen media on ollut viimepäivät täynnä karttakuvia, missä milloin on kadonnut kartalta Ruotsi, milloin taas Venäjä. Nyt vaikuttaa, että seuraavaksi tulee karttakuva, jossa lukee, että Kanada hävisi!!!